Portti narahti, kuului muutamia kepeitä, kiiruhtavia askeleita.
Tuntui siltä kuin kaikki voima Liisasta äkkiä olisi valahtanut olemattomaksi. Hän yritti nousta. Mutta ennenkuin hän ennätti liikahtaa, oli tytär jo hänen sylissään.
Äiti irroittautui ensimäiseksi syleilystä, työnsi tyttären pienen matkan päähän siten paremmin voidakseen katsella häntä ja hymyili nähdessään pitkän, kauniin ja solakan tytön.
— Lapsi, — rakas lapsi! — Kyyneleet juoksivat Liisan poskipäitä pitkin, vaikka suu oli täydessä naurussa.
— Sinä näet, äitisi alkaa tulla vanhuudenhöperöksi, — puheli hän mutistaen suutaan kuin hämillään oleva lapsi ja uudelleen nauraen.
Mutta äidin suureksi hämmästykseksi ei Maija-Liisa nauranutkaan äidiltä perittyä, iloisenhelisevää nauruaan. Hän otti vain äidin käden omaansa, painoi sen hetkeksi vasten poskeaan ja sanoi äänellä, joka ei ensinkään ollut tavallisesti reippaan Maija-Liisan ääni: — "äiti" — ei mitään muuta.
Liisa kävi aivan levottomaksi. Hän katsoi yhtenään tutkivasti tyttäreensä ja jota enemmän hän tarkasti, sen selvemmästi hän huomasi tytössä jonkun suuren muutoksen tapahtuneeksi. Hän oli sama luonteeltaan, sanonnaltaan ja tavoiltaan, mutta samalla hänessä oli jotain uutta, jota hänessä ei ennen koskaan ollut tuntunut.
"Pikku tytöt" tahtoivat kohta päivällisen jälkeen ruveta asettelemaan Maija-Liisan tavaroita tämän omaan huoneeseen. Sellaista hauskaa ja ihmeellistä hommaa oli mahdoton siirtää.
Maija-Liisa antoi heidän touhuta. Hän tuli itse portaille ja asettui niiden ylimmälle astimelle vastapäätä äitiä, joka oli asettunut läheiselle puutarhapenkille. Hän seurasi katsein pääskysparia, joka rakenteli pesää räystään alle.
— Äiti, — sanoi hän äkkiä, — muistatko, että viime kevännä, juuri ennenkuin läksin valkolakkini hakuun, pääskyset niinikään rupesivat pesän tekoon. Minä luulen, että nämä ovat niitä viime kesän poikasia.