Ja nyt hän valkolakkineen ja valmiina opettajattarena oli tulossa kotiin juuri täyttäessään kaksikymmentä vuotta.
— Äiti, äiti, nyt me lähdemme, kuului puutarhasta.
Liisa pisti päänsä ulos ikkunasta ja vilkutti hyvästiksi asemalle lähteville. — Sanokaa, että odotan, — huusi hän heidän jälkeensä. Mutta sen sanottuaan hän hymyili omalle lapsellisuudelleen. Ei Maija-Liisa sanomisia olisi tarvinnut. Kyllä hän tunsi äitinsä. Jo se, ettei äiti tullut asemalle vastaan, puhui odotuksen ilosta, joka oli liian suuri syrjäisten tarkastettavaksi.
Painuessaan takaisin Maija-Liisaa odottavaan pieneen valkoiseen keinutuoliin, tunsi Liisa, ettei hän missään niin mielellään olisi odottanut tytärtään kuin juuri tässä pienessä kodissa, jonka matalat huoneet, nariseva portti ja vingahtavat, vuosikymmenien askeleista kuluneet portaat joka piirteensä ja joka äänensä kautta kertoivat vanhan äidin suuresta rakkaudesta.
Liisalle tuli ilokyyneleet silmiin. Tuntui niin hyvältä, että hänen lapsensa kuitenkin eräältä taholta olivat saaneet osaa äidinrakkauden suuresta siunauksesta, vaikkakin hän itse ikänsä oli sen puutteessa nähnyt suurta, sisäistä nälkää.
Koko tämä pieni koti tuntui tyyssijalta, jossa hyvät henget asustivat vain sen uskollisen pikku olennon tähden, joka oli tepastellut täällä, vaalinut kukkiaan pieniruutuisissa, mataloissa ikkunoissa, puhellut Mirrinsä kanssa odotellessaan poikaa kotiin ja sivellyt pojan antamaa suojahuivia, kun ei uskaltanut sivellä itse poikaa.
Ja pitipä juuri äiti-muorin — suuren tarpeen hetkenä — antaa perintöä niille, jotka turhaan olivat sellaista odottaneet toisilta.
Pieni se perintö oli, tämä koti vain vähäisine irtaimistoineen, tontilla, joka oli toisen oma, mutta joka sai olla rauhassa uusilta rakennuksilta, siksi että paikka oli syrjäinen ja rakentamiselle epäedullinen. Se tarjosi joka tapauksessa heille suojaa juuri silloin, kun heillä ei ollut kattoa päänsä päällä. Se otti vastaan kuin äiti-muorin lämmin syli juuri silloin, kun tuo syli ainiaaksi kylmeni.
Palopaikalta oli äiti-muori viety suoraan sairaalaan ja sieltä parin viikon kuluttua Oskarin viereen.
He olivat eläneet ikänsä yhdessä. He seurasivat toisiaan kuolemassa.