2.
Ruskettuneet kentät peittyivät kevään nousevaan vihreyteen. Uusi nurmi vihannoi kuihtuneen tilalla. Uuden kevään kukat nostivat päätään valoa kohti ja edellisen kevään poikaset rupesivat rakentamaan omaa pesää.
Liisastakin tuntui siltä kuin tämä kevät olisi ollut muita ihmeellisempi. Hän kulki arkiaskareissa juhlamielellä. Koulussa tuntui tuntien antaminen helpommalta kuin vuosikausiin. Matka paperikauppaan ja sieltä takaisin meni niin nopeaan, ettei tietänyt, milloin sen oli kulkenut. Hän oli nuortunut — varmaankaan ei voimiltaan, — sen hän joskus äkkiä ja kipeästi tunsi, — mutta sittenkin nuortunut sisimmässään vain sen suuren iloisen toivon elähdyttämänä, joka pitkin kevättä oli kasvanut voimakkuudessaan kuin iloissaan paisuva kevätpuro.
Liisa otti pari nuppineulaa lautaselta ja kiinnitti paikoilleen asettamiaan ikkunaverhoja muutamille sievemmille poimuille. Sitten hän asettui pieneen valkoiseen keinutuoliin ja katseli ympärilleen.
Kylläpä Maija-Liisa ihastuisi, kun saisi oman omituisen huoneen. Ja kun äiti itse oli maalannut hänelle nämä mummun vanhat huonekalut, jotka nyt vanhoista, jäykistä muodoistaan huolimatta näyttivät niin nuorekkaan sieviltä valkoisessa asussaan. Ne tekivät yksinkertaisesti kalustetun pienen huoneen oikein neitseelliseksi sopeksi.
Taas nousi Liisan rintaan suuri, onnentäysi ihmettely siitä, että paljon kärsinyt ihminen saattoi tuntea näin suurta ja sekoittamatonta onnea.
Oli aivan kuin tuona ihmeellisenä ainoana onnen kesänä. Täytyi vain hiljaisessa hartaudessa ottaa vastaan, mitä pyytämättä ja odottamatta annettiin.
Pihalta kuului nuorempien tyttöjen äänet. Liisa kutsui heitä yhä "pikku tytöiksi", vaikka eiväthän he enää olleet pieniä. Kahden vuoden kuluttua tulisivat he — jos hyvin onnistaisi — kumpikin ylioppilaiksi. Anna oli heikompi terveydeltään ja oppiminen oli hänelle muutenkin vaikeampaa kuin Kaisulle. Hän eli siitä syystä jäänyt samalle luokalle kuin tämä. Ja hyväksihän se muuten oli joka suhteessa, tuli vain maksamaan paljon, ennenkuin sai heidät niin pitkälle, että kykenivät itse elättämään itseään. Senkin tähden tuntui nyt niin ihmeellisen hyvältä, kun sai odottaa Maija-Liisaa kotiin täysin valmiina opettajattarena, jolla lisäksi oli paikka tiedossa kotikaupungissa.
Maija-Liisan suhteen oli kaikki aina onnistunut hyvin ihan hänen lapsuudestaan asti. Koulussa pitivät sekä opettajat että toverit hänestä. Ja luvut sujuivat kuin itsestään pikkukoulusta alkaen. Kesiksi hän pääsi milloin mihinkin perheeseen auttamaan ja oppimaan. Tällä tavalla hän oli saanut oppia tuntemaan sekä oloja, seutuja että ihmisiä. Usein hän lisäksi oli onnistunut ansaitsemaankin. Ja minkä hän ansaitsi, sen hän myöskin aina käytti sekä järkevästi että usein omaisilleen iloksi. — "Hänellä on sinun kykysi tulla toimeen elämässä", oli Oskarilla ollut tapana sanoa.
Jo ennenkuin Maija-Liisa sai valkoisen lakkinsa, oli hänellä alkavaksi kesäksi ollut kotiopettajan paikka tiedossa. Sattuipa vielä niinkin hyvin, että hän talven aikana perin halvasta sai asua samassa perheessä auttaen lapsia läksyjen luvussa, samalla kun itse kuuntelijana seminaarissa valmistui hakukelpoiseksi opettajattareksi. Hän ei siinä välillä edes käynyt kotona näyttämässä valkoista lakkiaan äidille. Hänellä oli kuten Liisallakin voimakas tunne siitä, että täytyi tulla toimeen lainailematta. Hän oli äitinsä tyttö.