— Siitä suuresta kirjeestä, — päätti Kaisu nuorimman etuoikeudella kavuten syliin.
— Niin juuri. Mutta se alkaa kaukaa — ihan toisista asioista. Se alkaa siitä ihmeellisestä maailmasta, joka on sekä kaukana meistä että meitä lähellä, jota me emme ole nähneet, mutta josta monet silmät ehkä katselevat meitä.
— Isän ja mummun maailmasta, täydensi Kaisu huolimatta kieltelemisistä, joilla Anna tahtoi varata puheenvuoroa äidille.
— Niin, siinä maailmassa on kaikki kirkasta ja kaunista kuin ihanin kesäinen päivä. Ei siellä ole nälkä eikä vilu. Ei siellä sairastella eikä itketä, eikä kukaan koskaan kuole siellä. — Siinä maassa leijaili kerran ihmeellisen ihana ja kirkas valonsäde. Se säteili ja loisti niin ihmeellisesti siksi, että siinä heijastui koko Jumalan suuri rakkaus. — Silloin Jumala puhui itsekseen: Ihmiset itkevät, surevat ja tekevät paljon pahaa. Heillä on pimeä ja vilu siinä maailmassa, jonka minä kerran loin niin kauniiksi ja hyväksi. Minun täytyy auttaa heitä. — Ja Jumala sanoi sille kirkkaalle säteelle, joka oli lähtenyt suoraan Hänen omasta sydämestään: Paista maailmaan, että kaikki ihmiset tulisivat onnellisiksi. Ja se kirkas valo paistoi. Mutta Jumala sanoi: Eivät ihmiset ymmärrä tällaista taivaallista kirkkautta. Sinun täytyy lähteä täältä ja elää ihmisenä maan päällä. — Ja se kirkas valo teki niin. Hän jätti sen ihanan kesäisen kodin. Hän syntyi tänne pienenä köyhänä lapsena. Hänen oli usein nälkä ja vilu. Ihmiset olivat pahoja hänelle, hyvin pahoja. Hänellä ei ollut omaa kotia, niinkuin meillä oli ennen tulipaloa. Ja kukkien asemesta antoi maa hänelle pistäviä piikkejä, jotka repivät sekä hänen päänsä että hänen sydämensä verille. Matta hän kärsi sen kaiken mielellään saadakseen tehdä ihmiset oikein onnellisiksi.
— Mutta äiti, — katkaisi Kaisu. — Sinähän kerrot raamatunhistoriaa.
Välittämättä keskeytyksestä äiti jatkoi. — Mitä enemmän ihmiset oppivat siitä suuresta rakkaudesta, sitä onnellisemmiksi he kaikki tulevat. — Muistattehan te lapset Elna tädin, joka kerran kävi meillä?
Tytöt nyökkäsivät. Maija-Liisa vanhimpana ihmetteli, minne äiti oikeastaan tähtäsi.
— Hän oli nuori tyttö silloin, kun äitikin oli sitä, iloisempi ja vallattomampi vielä kuin äiti. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä, mikä hänestä oli hauskaa. Mutta kerran hän kesken iloisen ja vallattoman leikin pysähtyi. Se suuri taivaalta tullut rakkaus puhui hänelle. Sen jälkeen hän ei enää ajattele sitä, mitä hän itse tahtoisi tehdä. Hän elää vain ollakseen iloksi muille. Ja sentähden hän nytkin on lähettänyt meille suuren, suuren joululahjan. — Te saatte uudet puvut. Ne ovat tarpeen teille ja nyt minä voin ostaa ne. Me saamme kuusen ja kuuseen kynttilöitä.
Suuri, rajaton riemu syntyi. Pidettiin jouluiloa ja joulutanssia — toivossa olevan kuusen ympärillä.
Ja kuusi lapsensilmää loisti kuusen kynttilöitä kirkkaammin sen suuren ihmeellisen rakkauden tähden, joka oli tullut tuomaan iloa itkeväisille.