— Katso äiti, näin suuri kirje!
— Ja tässä on iso punainen lakka, — joululakkaa, toimittelivat Anna ja Kaisu kilvan.
Liisa kuittasi ja pyysi nauraen lasten arvailemaan, tuliko kirje Euroopasta, Aasiasta vai Ameriikasta. Mutta asetuttuaan keinutuoliin lukeakseen kirjettään, ei hän pitkään aikaan voinut murtaa kuorta. Hän oli tuntenut käsialan ja hän aavisti sisällön. Hän piteli sitä siitä syystä vain kädessään, tuntien, että odottamaton ilo suruihin tottuneelle sydämelle oli kuin ruoka kauan nälkää nähneelle ruumiille. Sitä ei voinut eikä saanut ottaa rohkeasti. Vähin erin ainoastaan. Muuten se teki sairaaksi.
Lopulta hän mursi kuoren ja luki, luki moneen kertaan. Sitten hän avasi laatikon, jossa säilytti rahojaan ja pisti sinne setelin.
Käsi jäi hetkeksi lepäämään laatikon kannelle ja silmä tuijotti kuoreensa sukeltaneeseen seteliin kuin peljäten, että se näkyvistä kadonneena haihtuisi olemattomaksi kuin unikuva.
Hän muisti kaikkia niitä katkeria ajatuksia, jotka pitkin syksyä olivat ahdistaneet häntä, — nyt joulun lähetessä enemmän kuin koskaan ennen. Hän ajatteli maailman suurta koneistoa ja sitä käyttävää johtajaa, josta hän kuolevalle lapselleen oli kertonut. Ja hän muisti, kuinka hän monesti katkerasti oli vakuuttanut, että oli mahdoton luottaa johdatukseen, joka toisille varasi yltäkylläisyyttä ja onnea, toisia varten aina vain käytti ruoskaa.
Kaikenmoinen kristillinen toimintakin oli usein vain katkeroittanut hänen mieltään. Näytti monesti siltä kuin ihmiset olisivat tehneet sitä enemmän huvittavana ajanviettona kuin työnä, jota heidän sisäisestä pakosta täytyi tehdä, silloinkin kun se vei heidät itsensäkieltämisen ja uhrautumisen tielle.
Hän nousi äkkiä. Oikeastaan hän ei itsekään ollut selvillä siitä mitä hän aikoi. Hän tunsi vain olevansa jotain velkaa Elnalle ja sille elämänkatsomukselle, jonka elähdyttämänä tämä jo monta vuotta oli tehnyt työtä, joka ei suinkaan ollut hänelle ainoastaan hupaista ajanviettoa, vaan todella uhrauksia vaativaa, ihmiskatseilta kätkössä tapahtuvaa itsensä kieltämistä toisten hyväksi.
— Lapset, tulkaa! Minulla on jotain kerrottavana.
— Vihdoinkin, — pääsi purkautuvan uteliaisuuden voimalla Annalta.