Hän värähti tietämättä oliko vilu sisäistä vai ulkonaista. Tuo ruusuilla kulkeva nuori tyttö tuntui hänestä niin kummallisen vieraalta, että hänen täytyi kysyä itseltään, oliko se todella sama nainen, joka nyt seisoi tässä elettyään pitkän, raskaista vaiheista rikkaan elämän yhdessä sen miehen kanssa, joka silloin tuolta tiskin takaa toivotteli hänelle hyvää joulua ja jota, vähävaraista, kohtaan hän silloin tunsi onnesta rikkaan sääliä.
Liisa tunsi eläneensä monen ihmiselämän. Monen erilaisissa oloissa elävän vaiheet hän oli kokenut ominaan. Oliko ihme, jos häntä väsytti, jos hänen sielullaan ei enää ollut yhtä paljon voimaa kuin käsivarrella, joka äsken niin kepeästi nosti kymmenvuotiaan koholle lattiasta?
Hän tunsi itsensä vanhaksi. Tämä tunne oli Oskarin kuoleman jälkeen usein uudistunut. Viimeinen onnellinen kesä oli suuresti lähentänyt heitä toisiinsa. Tai ehkä se vain oli suonut heille tilaisuutta huomata, miten lähellä he itse asiassa jo kauan olivat olleet toisiaan.
Suuri taloudellinen ahdinko teki niin monenlaista hallaa ihmiselämässä. Ei muistanut elävänsä muulle kuin leivän hankinnalle. Vielä vähemmän sai sitä toiselle osoitetuksi.
— Rouva Malm, tässä on silli ja riisryynit. Saako olla jotain muuta?
— Kiitos, ei tällä kerralla. — Liisa sulki kiireisesti oven jälkeensä kuin sulkeutuakseen piiloon niiltä sääliviltä ja merkitseviltä katseilta, jotka kai seurasivat häntä.
Sydämellinen osanotto saattoi aivan ihmeellisesti auttaa eteenpäin. Sitä sai joskus osakseen lämpimästä katseesta. Mutta yleensä eivät ihmisten katseet olleet kauniita yhtä vähän kuin heidän ajatuksensakaan. Siksi niitä mielellään pakeni.
Hän avasi oven paperikauppaansa. Täällä oli kaikenmoista, jota tytöt koululaisina tarvitsivat ja joka samalla saattoi ilahduttaa lapsen mieltä. Puotineidin kanssa oli myöskin puhuttava joululomasta. Aatto sattui sunnuntaiksi. Neiti, jonka koti oli läheisyydessä maalla, saattoi siitä syystä viettää pyhäpäivät kotona. Ja se tiesi sitä, että Liisa tyttöineen saisi olla yksin, vieläpä nauttia siitä, että oli huone toisen lisänä käytettävänä.
Avatessaan kotiportin säpsähti Liisa ja joudutti askeleitaan. Hän oli ikkunaverhoihin kuvastuvasta varjosta nähnyt mieshenkilön seisovan huoneessa pöydän ääressä. Säikähdyksestä; jota hän itse paetessaan "hämähäkkiä" oli tuntenut, oli häneen juurtunut pelko, joka vähästäkin heräsi. Ja lapset tulivat usein olleeksi näin yksin.
Hän kiskaisi oven auki. Pelko laukesi samassa. Sisältä kuului naurua ja iloisia ääniä. Hän tunsi postinkuljettajan ääneti.