— Niin, äiti, sinun ei yhtään tarvitse ostaa meille uusia pukuja, — vakuutteli innoissaan pikku Kaisu. Ja Anna, iältään keskimäinen, joka pitkin syksyä oli odotellut joulujuhlaa, jolloin he varmasti saisivat uudet puvut, kun pitkin syksyä jokaisen tulipalon tähden aret pyhät oli täytynyt olla samassa, nielaisi rohkeasti selittäessään: "Äiti, me tahdoimme näyttää sinulle, miten hyvin me tulemme toimeen näillä."
— Äidin rakkaat, rakkaat tyttöset! — Hän veti heidät kaikki yhtaikaa syliinsä, hyväili juhlakuntoon kammattuja päitä ja hääti esiinpyrkivät kyyneleet pakosalle äidillisen iloisella hymyilyllä.
— Mikä hätä äidillä, kun omat tyttöset näin auttavat? — Hän nousi pöydän äärestä, keikautti pikku Kaisun korkealle ilmaan ja iloitsi sitä tehdessään siitä voimasta, jota hän vielä tunsi käsivarsissaan. Sitten hän otti toisia vyötäisiltä ja antoi heille iloisen pyörähdyksen pitkin huonetta.
Mutta kun hän puoli tuntia myöhemmin kiiruhti eteenpäin katua myöten, nieli hän itkua. Lapset olivat rohkeasti kieltäytyneet. Hänelle se oli vaikeampaa. Hänen täytyi kieltäytyä antamisen ilosta.
Hän ajatteli kaikkea mitä pieneenkin kotiin hankittiin jouluksi ja jota hän kuitenkin pyhästi oli päättänyt olla hankkimatta.
Oliko hänen kantansa liioiteltu vai oliko se luonnollinen? Hän ei itse kyennyt sitä ratkaisemaan. Mutta hän oli päättänyt elättää ja kouluuttaa lapsensa edes tilapäisestikään turvautumatta toisten apuun. Ihmiset olivat kyllä sekä tulipalon että Oskarin kuoleman johdosta osoittaneet hänelle suurtakin osanottoa. Mutta he eivät sittenkään olleet unohtaneet entisiä asioita. Siitä hän oli varma. Ihmiset eivät unohtaneet, silloin kun asia koski lähimmäisten luuloteltuja tai todellisia heikkouksia. He olivat yleensä antaneet Oskarille saamattoman ja työhön pystymättömän nahjuksen nimen. Jos hänen leskensä nyt suuressa tai pienessä pulassa turvautuisi ihmisten avuliaisuuteen, antaisi se uutta virikettä vanhoille ajatuksille. "Sellainen hän oli", sanottaisiin Oskarista. "Vaimon täytyi haalia apua toisilta. Lesken täytyy tehdä samoin."
Liisan pää nousi ylpeästi hänen tarttuessaan puodin ovenripaan. Ei mikään uhraus ollut hänelle liian suuri Oskarin muiston suojelemiseksi.
Puoti oli kuten tavallisesti joulun lähetessä täynnä väkeä. Liike oli Röllerin jälkeläisten ja huoneustokin oli sama, jossa Oskar aikoinaan oli palvellut.
Liisa pysähtyi aivan ovensuuhun. Hänen ei tehnyt mieli tunkeutua etualalle ja siten kiinnittää ihmisten katseet itseensä. Heidän säälivät silmäyksensä vaivasivat häntä.
Hän nojasi raskaasti ovipieleen. Muistui mieleen kerta vuosia takaperin, jolloin hän tässä samassa puodissa odotti jouluostoksiaan. Hän muisti, että hänellä silloin oli ollut jokaiselle vierustoverilleen ilosta helisevää naurua ja monta hyvää joulutoivotusta. Hän kulki silloin itse ruusuilla. Nyt hän oli äiti, joka laski, saisiko lapsilleen ostetuksi riittävästi ruokaa edes joulun pyhiksi.