Mutta tottapa tännetulo sittenkin oli ollut hänelle tarpeen, koska sekä Maija-Liisa että vävypoika olivat olleet aivan peräytymättömiä. Tämä hänen lepokotiin lähtönsä asetettiin suorastaan kuin ehdoksi, jotta he rauhassa voisivat viettää häitään. Eikä Liisa enää voinut asettua häitä vastustamaan. Hän oli jo tehnyt sitä aikansa niin jyrkästi, että vähällä oli riistää koko onnen lapseltaan. Vasta tyttären suru oli herättänyt hänet. Hän oli nähnyt, että hän oli ollut itsekäs. Äidillä ei ollut oikeutta kytkeä lapsen elämää omaansa. Nuorella oli oikeus jopa velvollisuus kulkea omaa uraansa ja itse määrätä tulevaisuudestaan.
Ja eikö lapsen onni oikeastaan ollut äidinkin?
Maija-Liisan sulhanen olikin kunnon mies, iloluontoinen kuten tyttö itse, reipas, itseään säästämätön eteenpäin uurastaja. Se ilmeni jo hänen ensi käynnillään Maija-Liisan luona. Ja lisäksi oli hänellä ritarillisuutta sen sanan kauneimmassa merkityksessä, ei keikailevaa seuraelämäritarillisuutta, vaan sellaista hienoa huomaavaisuutta ja halua auttamaan, joka monin tavoin kykeni keventämään naisen elämää.
Liisa oli nuoresta asti pannut erityisen paljon arvoa tällaiseen, — ehkä siitäkin syystä, että ne molemmat, jotka niin tuntuvasti olivat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä, olivat osoittaneet juuri tällaista huomaavaisuutta, toinen sydämensä hyvyyden vaatimana, toinen ulkonaisestikin hienostuneen käytöksen ja hienon luonnonlaadun vaikutuksesta.
Liisan ajatukset pysähtyivät Bernt Silversköldiin. Viime aikoina hän useinkin oli tavannut ajatuksensa näissä ensi nuoruuden muistoissa. Maija-Liisan nuori rakkaus oli kai osaltaan syynä siihen. Tai olisikohan hän jo ehtinyt niin pitkälle iässä, että vanhan ihmisen tavoin rupesi elämään muistoissaan enemmän kuin nykyhetkessä?
Jonain tekijänä oli varmasti sekin, että hän ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen oli vapaana sekä raha-, talous- että lapsia koskevista huolista. Maija-Liisa oli siinäkin ollut sekä toimekas että menestyksellinen. Hän oli toimittanut molemmat nuoremmat sisarensa perheisiin, joissa kesän aikana tarvittiin nuorten apua. Ja kun se oli tehty, olivat äidin viimeisetkin esteet kesälevon suhteen raivattu tieltä pois. Hänen täytyi taipua, — vieläpä taipua ottamaan vastaan jonkun verran Maija-Liisan edellisenä talvena tekemistä säästöistä lepokodissa olon menoihin. Tämä oli Maija-Liisan sanojen mukaan, — äidillistä suostumusta lukuunottamatta — ainoa häälahja, jota hän itselleen pyysi. Eikä sitä voinut häneltä kieltää.
Liisa kietaisi kepeän kesähuivin hartioilleen ja läksi paistattamaan päivää parvekkeelle, jossa harvoin näin puolisen jälkeen oli muita.
Asetuttuaan mukavaan lepotuoliin antoi hän katseensa hiljaa ja nauttien lipua maisemaa pitkin. Kesäiset kukkanurmet ympäröivät häntä. Näköalana olivat aaltoilevat viljavainiot, kaunis metsäinen mäenrinne ja välkkyvän tyynenä paistava veden pinta.
Hän nautti täysin siemauksin. Ja vaikka hänen nykyinen elämänsä tavallaan tuntuikin epätodelliselta näyttämökoreudelta, täytyi hänen nyt kuten usein ennenkin ihmetellä sitä, että se samalla tuntui kotoisen luonnolliseltakin. Hänen mieleensä johtuivat äidin sanat sinä iltana, joka hänelle muodostui viimeiseksi kotisaaressa: "Parempien ihmisten joukkoon minä aina olen aikonut sinua."
Monesti Bernt Silversköldin seurassa — silloinkin, kun hänen pikku tyttönä tämän komeassa kodissa olisi pitänyt olla arka kuin kuninkaan kartanoon eksynyt salon lapsi, — oli hän — aivan ensimäistä käyntiään lukuunottamatta — tuntenut ihmeellisen kotoista viihtymystä.