Hän muisti äitinsä sanat Isonniityn laidassa: "Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit herraslapseksi."
Mikä oli tässä syynä ja mikä seurauksena? Oliko hänen rakkautensa siihen, mikä oli hienoa ja kaunista, alkusyynä tuohon viihtyisyyden tunteeseen, vai oliko se vain seuraus syntyperästä, johon äiti oli viitannut?
Hän muisti yhtäkkiä sen Berntin valokuvaa koskevan asian, josta Oskar heidän kesämatkallaan oli kertonut. Se oli oikeastaan ihmeellinen asia, vaikka hän silloin ehdoin tahdoin oli työntänyt sen mielestään. Se tuli silloin epäsointuna hänen kesäiseen onneensa. Hänen tunteensa Berntiin oli ollut siksi syvä, ja hän oli, etenkin avioliittonsa ensi aikoina, kärsinyt siitä niin pohjattomasti, että hän Oskarin syntymän jälkeen antamansa lupauksen johdosta oli koettanut unohtaa, jos mahdollista, Berntin olemassaolonkin.
Ulkonaiset olot olivat häntä tässä suuresti auttaneet. Matkoja hän ei voinut tehdä. Kova työ ja taloudelliset huolet kytkivät hänen ajatuksensa kiinteästi jokapäiväisiin velvollisuuksiin, estäen häntä ajattelemasta ja muistamasta sellaistakin, jota olisi tahtonut muistaa.
Liisan ajatukset luiskahtivat tästä äitiin. Sisintä vihiäsi omituisen kipeästi. Äiti kuului juuri niihin, joita olisi tahtonut ja pitänyt muistaa, mutta joka — ainakin jossain määrin ulkonaisten olojen vaikutuksesta — oli jäänyt syrjään.
Varsinaisia lapsentunteita hän ei tosin koskaan ollut tuntenut äitiään kohtaan, — muuta kuin pienenä, jolloin äiti itse repimällä repi ne hänen sisimmästään.
Äidin tulo heille pikku Oskarin syntymäkesänä olisi voinut lähentää heidät toisiinsa, mutta heidän ensi iltaisen yhdessäolonsa jälkeen oli hän kauan ollut liian heikko jaksaakseen ajatella tai keskustella ja äiti olikin matkustanut takaisin kotisaarelle kohta saatuaan nähdä lapsenlapsensa.
Ensi aikoina Liisa kyllä silloin tällöin oli kirjoittanut, esimerkiksi jouluksi tai kun joku lapsista oli syntynyt. Mutta kun äiti ei ollut kirjoitustaitoinen eikä tällaisissa asioissa koskaan tahtonut käyttää toisen apua, oli yhteys heidän välillään vähitellen katkennut.
Etenkin viime aikoina, jolloin Liisa oli tuntenut vanhentuneensa, oli tämä aivan käynyt kanteeksi.
Hän oli siitä syystä iloissaan, kun Maija-Liisa miehineen oli luvannut häämatkalla poiketa kotisaareenkin. He olivat luvanneet katsella kaikkea kuin hänenkin puolestaan, ottaa selkoa äidin ja vanhan Jeren voinnista sekä sitten tuoda terveisiä. Oli se muuten ihmeellistä, miten luja tuo side äidin ja lapsen, omaisen ja omaisen välillä oli. Olosuhteet, ero luonnonlaadussa, sivistystasossa ja muussa saattoi avata syvän, miltei ylipääsemättömän kuilun asianomaisten välille, eikä se side sittenkään lakannut tuntumasta.