Äiti ja hän eivät muuten olleetkaan aivan eri maata. Äidiltä hän kai oli perinyt sekä lujan tahtonsa että rohkean halunsa päästä eteenpäin elämässä. Ja kun äiti kieltäytyi menemästä naimisiin Jeren kanssa, samoin kuin sitten naidessaan hänet —, oli hän menetellyt juuri siten kuin Liisa itse vastaavissa olosuhteissa olisi tehnyt. Hän tunsi sen.
Mutta hyvien puolien ohessa oli äidissä kumman karua jäyhyyttä, ylpeätä muokkaamattomuutta, joka jonkunlaisessa itsetyytyväisyydessä ei pyrkinytkään jo saavutettua tasoa ylemmä. Liisa oli tuntenut sitä jo lapsena — ja kärsinyt siitä. Vanhempana hän oli paremmin osannut selvitellä sitä itselleen ja se oli tullut vedetyksi puolustukseksi sille, ettei hänellä ollut äidille sellaisia helliä tunteita, joita hän ainakin joskus olisi suonut voivansa antaa.
Liisa painui pitkiin ajatuksiin. Äidin itsetyytyväisyydessäkin oli jotain hänelle tuttua. Sen sukuinen tunne oli usein ahtaina aikoina saanut hänen oman päänsä kohoomaan ja auttanut häntä kestämään ylivoimaisissakin vaikeuksissa. Hän oli pitänyt tätä hyvänä, oli monesti ajatellut, että harva hänen asemassaan olisi niinkään selviytynyt. Mutta kun iltapuoleen ehtineenä painuvan päivän valossa rupesi tarkastamaan kaikkea, näytti moni asia toisenlaiselta kuin ennen. Näki puutteita ja erheitä siinä, missä ennen oli ihmetellyt omaa kykyään. Ei enää tuominnut toisten tekoja yhtä ankarasti kuin ennen. Mutta asetti sittenkin päämäärän korkeammalle kuin koskaan.
Joku raotti samassa parvekkeen ovea.
— Käykää sisään, — tehkää hyvin, kehoitti Liisa tuntiessaan neiti Saarnen. Yleensä Liisa ei ollut tutustunut lepokodin vieraisiin. Mutta neiti Saarni oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän oli muutenkin jonkunlaisella mielenkiinnolla seurannut tätä naapuriaan. Neiti Saarni oli ikäänsä nähden ehkä kymmenen vuotta Liisaa nuorempi, kai neljänkymmenen maissa oleva. Mutta hän tuntui tavallaan vanhemmalta, ennen kaikkea vähemmän elinvoimaiselta. Hän oli aina ryhdittömän kumarassa, hänen kasvonsa olivat verettömän kalpeat ja koko olemuksessa oli jotain, joka muistutti arkaa, kitukasvuista kukkaa.
— Te lepäilette, — sanoi neiti Saarni kysyvästi asettuen tuolille lähelle Liisaa. — Minä en tahtoisi häiritä. Te olette varmaankin hyvin rasittunut.
— Ette te häiritse. Velvollisuuksista ja työstä vapaana oleminen on minulle lepoa tarpeeksi.
Neiti Saarni nykäisi tuolinsa lähemmä Liisaa. — Kuinka onnellista mahtaa olla levätä väsyneenä työstä. Minä olen väsynyt lepäämisestä.
Liisan täytyi hymyillä. Hänestä sellainen väsymys oli helposti autettavissa.
— Eipä niinkään, — vastusti neiti. — Olen aina ollut heikko terveydeltäni ja vanhempani suojelivat minua siitä syystä aina ja kaikesta. Minä olen ikäni ollut kaiken ulkopuolella. Olen elänyt elämättä. — Ymmärrättekö? Ja nyt, kun vanhempani ovat kuolleet, kun olen yksin — nyt on myöhäistä.