Kyyneleet kimaltelivat neiti Saarnen pitkissä silmäripsissä ja hänen siro pieni suunsa oli haikeassa hymyssä. Hän oli kuin hyvä lapsi, joka oli tuomittu ikänsä pysymään lapsena.
Liisan ajatukset luistivat hänen omaan onnelliseen kesäänsä ja sen heleä väriseen kauniiseen päivänkorentoon. Hän muisti sääliä, jota hän oli tuntenut sitä kohtaan. Ja hän tunsi tällä hetkellä jotain samantapaista. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa raskaan elämänsä rikkautta suvisen päivän iloihin, mutta ei myöskään tällaiseen "ulkopuolella-olon" tyhjään tyyneyteen.
— Eiväthän ulkonaiset kokemukset kuitenkaan määrää ihmiselämän arvoa, kuuli Liisa neiti Saarnen sanovan. — Sisäinen kirkastuminen, kasvaminen Kristuksen täyteen varrenmittaan, sehän on meidän lopullisena päämääränämme. Ja tällainen, vastoin omaa tahtoa tapahtunut kaiken ulkopuolelle jääminen voi kaikesta huolimatta olla sitä edistämässä. Se ajatus on minua usein lohduttanut.
Liisan täytyi ajatella sitä iltaa, jolloin hän ensi kertaa oli äiti-muorin vieraana ja Oskarin puheista sai entistä voimakkaamman käsityksen siitä, että elämä itse asiassa on sitä, miksi me kukin sen teemme. Tämäkin ulkonaisesti nähden vaivaiseksi kutistunut elämä oli ehkä sisäisesti mieltäylentävän kaunis. Se oli näennäisestä köyhyydestään huolimatta ehkä ollut iloksi monen monelle.
— Teitä paleltaa varmaan. Ottakaa tämä. — Neiti Saarni nousi, kiersi silkkihuivinsa Liisan hartioille toisista huolehtimaan oppineen hellyydellä ja lisäsi sitten. — Minä menen nyt. Levätkää te. Minä tahdon kävellä vähän. — Hän nyökkäsi ja kääntyi menemään, kumaraan painuneena, siro suu kaihomielisessä hymyssä ja kasvoillaan väsyneen lapsen avuttomuutta. Mutta hän oli Liisasta kuin kasvanut. Ulkonaisessa heikkoudessa piili hänen voimansa. Se oli itsensä voittaneen voimaa.
Liisan ajatukset palasivat siihen, johon ne neiti Saarnen tullessa olivat pysähtyneet.
Hän olisi nuorempana yliolkaisesti silmäillyt tällaiseen, hänen mielestään köyhään olemassaoloon. Mutta nyt hän ymmärsi, että silläkin saattoi olla suuruutensa.
Kuka oli oikeastaan suuri ja kiitosta ansaitseva?
Ehkä vain se, joka pyrinnässä suureen päämäärään oli tullut oman pienuutensa tuntoon.
Ja eivätkö oikeastaan kaikki ihmiset olleet pieniä, taitamattomia lapsia, joista toiset tietoisesti, toiset sitä itse tietämättä olivat pyrkimässä suurta, määräämättömän etäällä olevaa päämäärää kohti?