Hänen sisimpäänsä tuli suuri rauha hänen ajatellessaan tätä. Omat ja toisten erheetkin joutuivat sen kautta sovittavaan valoon. Erheiden mutkateillä oli varmasti moni syvä totuus selvinnyt ihmisille.
Taas nousi Bernt Silversköldin kuva Liisan eteen.
Heidän yhtymisensä oli hänestä monesti tuntunut niin kokonaan tarkoituksettomalta. Niin kanan kuin hän oli kuvitellut, että hän ikänsä odottaisi Berntiä saadakseen hänet kerran, — joskin ehkä vasta vanhana, oli se ollut hänelle suuri, hänen koko elämäänsä täyttävä ja hallitseva kokemus. Hänestä oli tuntunut siltä kuin voisi hän siinäkin tapauksessa, ettei koskaan saisi mennä naimisiin Berntin kanssa, elää rakkaudelleen ja sen rikkauden tyydyttämänä.
Mutta kun sitten Bernt — rakastaen häntä, kuitenkin meni naimisiin toisen kanssa ja hän itse puolestaan teki samoin — herätäkseen tietoisuuteen, että hän maksoi mitä maksoi tahtoi olla uskollinen Oskarille ei ainoastaan ulkonaisesti vaan tunteissaankin —, silloin tuntui siltä kuin kaikki tuo aikaisemmin koettu niin kumman tarkoituksettomasti olisi kajonnut hänen elämäänsä.
Nyt pääsi hän kuin rauhaan siitäkin ajatuksesta.
Suhde Berntiin oli joka tapauksessa ollut syväsisältöinen kokemus. Ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen uskalsi hän ajatella tuon ajatuksen päähän asti tuntematta sen kautta joutuvansa syylliseksi Oskarin edessä.
Mutta samalla nousi sisimpään haikea ikävä.
Eikö hän koskaan, koskaan enää saisi kuulla mitään Berntistä? Jäisikö tämä ainaisiksi ajoiksi häneltä kadoksiin?
Olisi tuntunut hyvältä kuulla hänestä jotain, jotain hyvää ja kaunista. Silloin olisi ollut helpompi ajatella sitäkin, mikä aikoinaan oli tuottanut kipua ja tuskaa.
Mutta jos he joskus tapaisivat, voisi ehkä jälleennäkeminen antaa kuoliniskun sille, suuresti muotonsa muuttaneelle tunteelle, joka jätteenä keväisestä rakkaudesta vielä tuntui elävän jossain muodossa. Olihan Bernt heikko ja hänen käytöksensä —