Liisa heräsi muistoistaan ruokakellon äänestä. Hän meni tavallisestikin vastenmielisesti yhteisille aterioille. Tällä kerralla tuntui se entistä ikävämmältä.
Ajatuksiinsa painuneena ja vaiteliaana hän asettui paikalleen ruokapöydässä ohimennen vain nyökäten neiti Saarnelle.
Ateria oli vasta puolivälissä, kun palvelija tuli kutsumaan johtajatarta etehiseen. Oli saapunut vieraita, jotka ohimatkustavina pyysivät illallista.
Uusille tulokkaille tehtiin kiireisesti tilaa pöydässä, sen toisella puolella, viistoon Liisasta. Kookas, hienolta näyttävä nainen tuli ensimäisenä pöytään. Seuraelämään tottuneen kohteliaalla kumarruksella tervehdittyään pöydässä istuvia, hän asettui paikalleen. Ojentaessaan hänelle muutamia läheisyydessä olevia leikkelelautasia kiinnitti Liisa huomiota hänen sulavaliikkeiseen ja miellyttävään käytökseensä.
Samassa avautui ovi ja toinen matkustavista astui huoneeseen, tervehti pöytäkuntaa ja asettui vaimonsa viereen.
Liisa vavahti.
Pettivätkö hänen silmänsä? Tai näkikö hän unta? Vai oliko, — oliko se todella. — — Olivatko hänen kaipaavat ajatuksensa äkkiä tuoneet vuosikymmeniä kateessa olleen hänen eteensä? Ja mitä varten?
Hänen täytyi tehdä ankaraa väkivaltaa itselleen pysyäkseen näennäisesti välinpitämättömänä.
Aterian loppupuolella hän selvästi huomasi Berntinkin tunteneen hänet.
Noustiin pöydästä. Liisan sydän takoi ankarasti. Hän ei voinut poistua huoneesta kulkematta aivan Berntin ja tämän vaimon ohi, mutta hän päätti siitä huolimatta mennä. Hänen asiansa ei ollut ensimäisenä lähestyä.