Liisa antoi ystävällisen käden tarttua hänen omaansa ja kuljettaa häntä eteenpäin. Hän tunsi kulkevansa kuin unessa.
Mutta Gertrud, meillä ei ole montakaan minuuttia, Bernt huomautti. —
Hevoset ovat tuossa paikassa valjaissa. — Hän katsoi kelloaan. —
Tahdon välttämättä joutua ajoissa isänkin tähden.
Liisa rupesi tiedustelemaan vanhan paroonin vointia, samalla kun ajatukset luistivat niihin molempiin käynteihin tämän luona, joista Berntillä ei ollut aavistustakaan.
— Isäni on huono, hyvin huono, — sairas sielun ja ruumiin puolesta. Hän on ollut milloin siellä, milloin täällä, — ei viihdy missään, ei voi pysähtyä minnekään. — Bernt katsoi Liisaan. Tämä sai omituisen tunteen siitä, että katseeseen sisältyi jotain, jota hän ei pystynyt ymmärtämään.
— Soisin että hän yrittäisi tänne, — sanoi Bernt samassa, — ehkä hän täällä saisi rauhaa.
— Bernt, katso, hevoset odottavat jo. — Paroonitar ojensi kätensä
Liisalle. — Toivon että ensimäinen tapaamisemme ei jää viimeiseksi.
Toivon että pian saamme nähdä teidät meidän kodissamme. — Hän kääntyi
vaunuihin päin.
— Märchen Elisabet, kiitos kaikesta! — Bernt nosti Liisan käden huulilleen, katse oli kuin veljen katse.
Liisa jäi pihalle vilkuttamaan heille nenäliinaansa vaunujen pyörähtäessä portista. Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, meni hän omaan huoneeseensa, painui avoimen ikkunan ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.
Suuret kirkkaat kyyneleet tunkivat esiin sormien lomasta. Ne olivat hänen elämänsä ensimäiset ilokyyneleet.
4.