Lepokodin johtajatar pysähtyi suuri talousesiliina edessään ja helisevä avainkimppu vyöllään juttelemaan seurusteluhuoneessa istuvan neiti Saarnen kanssa. Hänen olisi tietysti oikeastaan pitänyt olla hyvillään. Niinhän sitä oltiin, kun taloon tuli maksukykyistä väkeä. Mutta tällä kerralla hän oli enemmän huolissaan kuin hyvillään. Parooni Silversköld oli ilmoittanut isänsä tulosta, oli maininnut tämän olevan heikoissa voimissa ja pyytänyt hänelle erikoisen hyvää huolenpitoa. Oma omituinen hoitaja hänellä tietysti oli muassaan. Mutta tuollainen hieno, vanha herra, joka lisäksi oli sairas, oli tietysti tottunut kovin huolekkaaseen palvelukseen, — seurustelusta puhumattakaan.

Liisa kulki samassa huoneen läpi ja pysähtyi kuulemaan mitä asia koski.

— Kertokaa te, neiti Saarni. — Johtajatar helisytti avaimiaan valmiina jatkamaan. — Rouva Malm, joka tuntee nuoren paroonin, voi varmaan olla avuksi. — Johtajatar oli jo menossa, neiti Saarnen toimittaessa hänelle annettua tehtävää.

Vanha parooni oli siis tulossa! Liisa tunsi, ettei lepo tästä puoleen olisi hänelle levoksi. Ruumis ei voinut vahvistua sielun kärsiessä. Ja ristiriitaiseksi taisteluksi muodostuisi tästä puolin joka päivä.

Liisa ei tahtonut kantaa kaunaa Berntin haudan partaalla olevaa isää kohtaan. Ja kuitenkin — — —

— Neiti Saarni, — kysäsi hän odottamatta, — mitä te ajattelette velvollisuudesta antaa anteeksi? Miksi ihmisen noin vain laupiaasti pitää antaa anteeksi sille, joka esimerkiksi on tuhonnut koko hänen elämänsä?

— Oman sisäisen kehityksensä hyväksi, — tuli empimättä. — Ihminen, joka ei voi antaa anteeksi, ei vielä tiedä, miten helposti kukin meistä erehtyy. "Tout comprendre c'est tout pardonner". Erehtyväisyytensä tunteva antaa mielellään anteeksi.

Mutta Liisa ei antautunut. Oli kai kaikesta huolimatta uskottava maailmaa hallitsevaan vanhurskauden lakiin. Ja siinä tapauksessa oli tuomiollakin sijansa.

— Anteeksianto ei ole kevyttä tehdyn olemattomaksi tekemistä. Se olisi yhtä nurjaa kuin mahdotonta. Jumalallinen anteeksianto nostaa vain hartioiltamme sen entisyyden taakan, joka estäisi meitä kehityksessämme. Siten se tulee meille uuden elämän voimaksi. Ettekö usko, että kaikessa ihmistenkin välisessä anteeksiannossa on jotain samanlaista sisäisenä uudistuksena ilmenevää voimaa?

Liisa ei vastannut. — Te olette ajatellut paljon, neiti Saarni, hän vain sanoi.