Neiti Saarni hymyili melkein veitikkamaisesti, mikä teki hänen miellyttävät kasvonsa tavallista eloisemmiksi. — Jotain etua on "ulkopuolelle jäämisestä". Siellä on aikaa.
Liisa jatkoi matkaansa. Hän istui tavanmukaisella paikallaan lounaisparvekkeella, kun pari tuntia myöhemmin vaunut pyörähtivät pihaan. Tutiseva vanhus palvelevan neidin tukemana astui vaunuista.
Elävinä kuvina astui samassa pitkä entisyys Liisan eteen, alkaen illasta, jolloin "Berntin pikku holhokki" oli ensimäisellä käynnillään vanhassa, hienossa kodissa Boulevardin varrella — siihen kaikkein tuskallisimpaan muistoon viimekertaisesta tapaamisesta vanhuksen kodissa.
Hänen täytyi taaskin taistella itsensä kanssa. Berntin tähden hän tahtoi olla hyvä vanhukselle. Ja olihan hänellä itselläänkin syytä eräänlaiseen kiitollisuuteen, jos muuhunkin.
Toisten poistuttua ruokasalista käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen tervehtiäkseen. Hän läheni.
— Hyvää iltaa, herra parooni, vieläkö te tunnette?
Vanhus säpsähti huomattavasti.
— Äänestä, äänestä kohta, — sanoi hän nousten kumartamaan vanhaan ritarilliseen tapaansa. — Näköni on hyvin huonontunut. Mutta Bernt kertoi teidän olevan täällä. Hän ja hänen vaimonsa lähettivät paljon terveisiä.
Liisa ei voinut olla panematta merkille, miten vapaasti ja luonnollisesti tämä sanottiin, aivan kuin terveiset aina yhdessä olleilta serkuksilta.
Mieli kuohahti täyteen katkeruutta. Nyt sopi näin luonnollisesti tuoda
Berntin terveiset perille, nyt ei mikään enää estänyt, — mutta ennen?