Olikohan tämä haudan partaalla seisova vanhus omistanut hetkenkään ajatusta sille, mitä tappavaa väkivaltaa hän sukuylpeytensä kautta oli harjoittanut kahden nuoren elämälle? Tunsiko hän hituistakaan syyllisyydestään, vai muistikohan hän ainoastaan, että hän kerran oli antanut suurenmoisen korottoman lainan sille naiselle, joka nyt seisoi hänen edessään, vieläpä jalomielisesti vakuuttanut, että hänen ilonsa avustamistilaisuudesta olisi täydellinen, jos summa ikiajoiksi jäisi maksamatta?
Luuliko hän kymmenellätuhannella ostavansa itsensä vapaaksi syyllisyydestään?
— Ettekö te istu? — Vanhus oli painunut takaisin nojatuoliinsa ja teki kädellään paikkaa tarjoavan liikkeen.
— Parooni on käynyt huonoksi siitä kun me viimeksi tapasimme. — Se sanottiin kylmästi — huolimatta siitä, mitä Liisa vasta oli päättänyt.
— Niin, niin, elämäni on ollut hiljaista kitumista ja riutumista. Yhtämittaista kitumista, — vaimoni kuolemasta saakka. Ymmärrättekö te, mitä se tietää? Tuollaiset kokemukset tuhoavat elämäämme hirvittävästi.
— Ymmärrättekö te sen? — Kysymyksen oka oli peittelemätön. Katse sattui syyttävän, tutkivana vanhaan parooniin.
Tämän huulet vavahtivat. Hän yritti moneen kertaan vastata, mutta turhaan. Viimein hän kuitenkin sai tartutuksi sanaan. — Minä tiedän, mitä te ajattelette, — mutta älkää olko armoton vanhalle miehelle. Te ette tiedä mitä te teette.
— Niin, minähän olen eräänlaisessa kiitollisuudenvelassa! — Katkeruus paistoi uudelleen peittelemättömänä esiin.
— Te olette kova, — kova. Minun ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne.
— Hän nousi ja rupesi horjahdellen kulkemaan ovelle päin.
— Herra parooni, antakaa anteeksi, — antakaa minun auttaa. — Liisa kiiruhti hänen jälkeensä, veti hänen kätensä omaansa ja koetti tukea hänen horjahtelevia askeleitaan. — Te annoitte minulle silloin suuresti tuntuvan avun ja olen monesti ollut kiitollinen siitä. Mutta ihmissydämeen mahtuu paljon ja monenlaista. — — Te tiedätte, että äsken tapasin poikanne. En ole koskaan voinut käydä välinpitämättömäksi hänelle. Ja kun itse viittasitte siihen, mitä suuri rakkaus on, kävivät muistot minulle ylivoimaisiksi. Mutta minä lupaan, ettei sellaista uudistu. Olisin mielelläni teille avuksi, jos voisin.