— Kiitos, kiitos! — Berntkin toivoi, että olisimme paljon yhdessä. —
Vanhus vilkaisi avuttomasti ympärilleen.
— Ehkä soitan niin saatte apulaisenne tänne, ehdotti Liisa. —
Tahdotte varmaan päästä levolle?
Vanhus nyökkäsi. Hetken kuluttua hän apulaisensa tukemana oli kulkemassa omaan huoneeseensa.
Mutta Liisa valvoi pitkään sinä yönä. Ajatukset ajelehtivat levottomasti etäisen entisyyden ja käsissä olevan hetken väljää väliä. Milloin ne olivat kotisaaressa, jossa Maija-Liisa miehineen ehkä paraikaa katseli hänen lapsuutensa asuinpaikkaa, milloin Boulevardilla siinä vanhassa kodissa, johon liittyi, joskaan ei kovin monta, niin sitä merkittävämpiä muistoja.
Lukemattomat tuskalliset, vuosikausia ummessa olleet kysymykset heräsivät uudella voimalla. Miksi, miksi oli hänen elämänsä muodostunut juuri sellaiseksi kuin oli? Miksi oli siihen kerääntynyt niin paljon sellaista, joka näennäisesti aivan tarpeettomasti ja tarkoituksettomasti oli repinyt ja raadellut?
Jos olisi ollut jotain järjellistä syytä kaikkeen, jos hän elämänsä juoksussa olisi voinut nähdä johdatusta, jonka kautta joku oikeuden tai vanhurskauden vaatimus toteutui, olisi se tuntunut ei ainoastaan selittävältä, vaan myöskin sovittavalta. Ja silloin olisi myöskin ollut helpompi antaa anteeksi. Mutta nyt — —
Mielelläänhän muuten olisi pitänyt voida antaa anteeksi tuollaiselle surun murtamalle vanhukselle.
Kuka hän oli tuomitsemaan haudan partaalla seisovaa?
Liisan täytyi ajatella neiti Saarnen sanoja anteeksiannon voimaa antavasta luonteesta. Hän tunsi ne omasta kohdastaan todeksi. Ihmisten välisissä suhteissa muodostui täysi ja rehellinen anteeksianto voimaksi ei ainoastaan sille, jolle se annettiin, vaan sillekin, joka sitä oli antamassa. Täydellinen anteeksianto oli sisäinen voitto. Sen saavuttaneelle avautuivat varmasti uudet sisäiset kehitysmahdollisuudet, jotavastoin anteeksiantamattomuus oli elämää ehkäisevänä routana rinnassa. Oliko ehkä ihmissielun sisäinen kypsyminen riittävän tyydyttävä selitys elämän kaikkein raskaimmillekin kokemuksille? Eikö sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannattanut kärsiä?
Liisa tiesi, että neiti Saarni empimättä olisi myöntänyt tämän. Ja olihan sellainen katsantokanta ihmishengen, hänen sisäisen, pysyvän minänsä kunnioittamista.