Sisäisten kysymystensä uuvuttamana Liisa viimeinkin vaipui uneen.
Herätessään aamusella hän teki sen ihmeellisen huomion, ettei hän herännytkään kuin ventovierasten keskellä. Hän tunsi, että joku häntä odotti ja tarvitsi. Ja hän näki tunteneensa oikein, kun hän aamiaisen jälkeen lähestyi sitä puutarhan nurkkaa, jonne vanha parooni oli asettunut.
Tämä nousi kohta ja lähestyi tervehtiäkseen. Sitten hän vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjottuaan paikkaa, rupesi tiedustelemaan Liisan vointia, miten tämä oli nukkunut ja tekikö yleensä täälläolo hänelle hyvää.
Liisa ei voinut olla sisimmässään hymyilemättä vanhuksen veriin syöpyneelle kohteliaisuudelle, joka poikkeuksetta ilmeni kaikessa ja yhtä poikkeuksettomasti teki vaikutuksensa häneen.
Muista asioista siirtyi pahe vähitellen häämatkalla oleviin nuoriin.
— Teillä on kai ollut iloa lapsistanne?
Sanat tuntuivat melkein toivomukselta. Ja tuo toivomus lähti kai siitä tunteesta, että lapsista saatu ilo jollain tavoin kykeni sovittamaan toisten rikkomuksia. — Tämä tytär on ainoa täysi-ikäinen, vastasi Liisa kuivasti. — Vanhin lapsemme kuoli.
Hänelle tuli hurja halu taas viskata syyttävä totuus vanhuksen silmille, sanoa suoraan: kuoli lapsena, joka ei koskaan voinut iloita eikä leikkiä — vain niiden repivien ristiriitojen tähden, joihin teidän sukuylpeytenne minut viskasi. — Mutta hän muisti lupauksensa ja vaikeni.
Silloin vanha parooni kuin jatkoksi hänen omille ajatuksilleen sanoi: — Te olette kärsinyt paljon. Mutta olette säästynyt kaikkein kipeimmältä: oman sisimpänne syytöksiltä.
Sanojen haikea sointu kosketti Liisan kuohuvaa mieltä kuin leuto, lauhkea tuulahdus polttavaa otsaa. — Kukapa siitä säästyisi, — hän sanoi hiljaa. — Jota vanhemmaksi käy, sitä tarkkanäköisemmäksi ihminen tulee. Me olemme kai kaikki vain pieniä, usein erehtyviä pyrkijöitä.