Vanhan paroonin silmiin nousi kyyneleitä. Hän ojensi kätensä puutarhapöydän poikki tapaillen Liisan kättä. — Kiitos, hän sanoi, — ne olivat lempeitä sanoja. Ja ihminen tarvitsee paljon lempeyttä. Jokainen joutuu kuitenkin itse ennemmin tai myöhemmin kärsimään siitä, mitä on rikkonut.
Vanhuksen kasvoilla kuvastui suonenvedontapaisesti väreilevä tuska, ja kaameana nousi hänen eteensä muisto, joka vuosien kuluessa oli raadellut hänen sisintään. Sinä hetkenä hän äkkiä ja odottamatta joutui unhotukseen haudatun harha-askeleen kierteeseen. Hän ei päässyt pakenemaan puolelle eikä toiselle, ei voinut estää sisäänastunutta miestä puhumasta eikä myöskään voinut kieltää tekoaan, ei tehdä tehtyä tekemättömäksi. Ei hän liioin tietänyt sitä, että hänen vaimonsa oli noussut vuoteestaan ja kuuli kaikki — —
Vanha parooni rupesi hätäisesti kertomaan, miten kauan ja monesti hän oli etsinyt sopivaa seuraa itselleen. Hän tahtoi sanoillaan työntää ahdistavat muistot luotaan.
Liisa tarttui halukkaasti sanottuun. Hän saisi ehkä vihdoinkin kuulla, miksi ei vanhus huolinut häntä seuranaisekseen hänen pyrkiessään tähän toimeen. Se vastoinkäyminen oli aikoinaan ollut kolaus ei ainoastaan hänen rakkaudelleen ja sen toiveille, vaan myöskin hänen itsetunnolleen. Paikka oli ainoa, jota hän eläessään oli hakenut saamatta sitä.
— Eikö sitten mistään löytynyt sopivata, tiedusteli Liisa viattomasti.
— Kyllä ehkä olisi löytynyt — luulin kerran, — mutta hän oli saaristosta — — enkä minä tahtonut saaristossa syntynyttä.
Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Hänen katseensa synkkeni ja syytti. Tällaista selitystä hän ei todellakaan ollut arvannut odottaa. Olihan tämä huippuunsa kehittynyttä sukuylpeyttä, joka — kaukana siitä, että olisi tahtonut sovittaa rikottua, ilmaisi, ettei edes sietänyt muistutusta siitä.
Vanhan paroonin leuka rupesi vavahtaen nytkähtelemään. Hän ymmärsi osaksi Liisan ajatukset. Ne kohdistuivat syyllisyyteen, jota ei oikeastaan ollut olemassa. Siinä suhteessa hänen oli helppo puhdistautua. Mutta sitä tehden hän paljasti sen paljoa suuremman syyllisyyden, jota hän yhtenään ajatteli ja johon hän oli tähdännyt nytkin ruvetessaan puhumaan saaristosta. Mutta puhe oli saanut sellaisen käänteen, ettei hän voinut eikä jaksanut jatkaa. Bernt, joka oli tätä hänen tännetuloaan hommannut, oli tietysti toivonut, että hän täällä saisi puhutuksi ja sitten pääsisi tasapainoon. Mutta Bernt ei ymmärtänyt, mitä tällaisen totuuden sanominen maksoi. Hän ei tietänyt, ettei vanhalla enää ole voimaa, että vaikka tahtoisi, ei sittenkään jaksa.
— Niin, niin, — hän alkoi tehden uuden yrityksen, — vaimoni oli ollut lievästi sairaana. Hän oli tietämättäni noussut ja tullut huoneeseen, jossa hän kuuli puhetta minun vierashuoneestani. Kun tulin, löysin hänet pyörtyneenä lattialla. Hän houraili herätessään eikä enää hetkeksikään palannut täyteen tajuntaan. Te ymmärrätte — —
Liisa loi tuiman katseen vanhukseen. Hän tunsi tällä hetkellä suorastaan vihaa tuollaista katuvaa kohtaan, joka ajatteli yksinomaan omaan persoonaansa kohdistuvia kipeitä kokemuksia, ei hetkeksikään toisille tekemäänsä vääryyttä.