Nyt, nyt hän kaikesta huolimatta viskaisi totuuden sanan vanhukselle. Hän kertoisi siitä, mitä hän kerran rakkautensa puolesta yritti, hän sanoisi suoraan: "minä se olin", ehkäpä toinen silloin lopultakin heräisi huomaamaan jotain.
Mutta kun Liisa kohotti päänsä hän hätkähti. Pää käden varassa vanhus istui kokoon lyyhistyneenä tuolissaan ja itki.
Silloin kuului hiekkakäytävältä kiirehtiviä askeleita ja iloisen helisevä nauru, joka silmänräpäyksessä nosti Liisan pystyyn.
— Äiti, äiti, täällä me nyt olemme! - Maija-Liisa kieputti äitiään hiekkakäytävää pitkin, suositteli miehelleen pikaista uimaan lähtöä ja kääntyi itse äidin kanssa tämän huoneeseen.
Siellä täytyi taas tanssittaa äitiä lattiata pitkin, nauraa, laulaa ja kertoilla vuoroon.
Heillä oli tietysti ollut äärettömän hauskaa. Ja se äidin kotisaari oli niin kaunis, että sitä kannatti käydä katsomassa, vaikkei siellä olisikaan ollut mitään muuta nähtävänä tai kuultavana. Mutta nyt siellä oli ollut paljon muuta lisäksi.
Maija-Liisa herkesi tanssimasta ja painui sohvannurkkaan. Sitten hän oikein rupesi kertomaan. Mummua he eivät olleet nähneet. Hän oli kuollut sinä kesänä, jolloin he kaikki olivat kesämatkallaan. Mutta vanha Jere eli vielä. Hän oli sellainen hyvä, hiljainen vanhus, jota kaikki kunnioittivat. Hänellä oli ollut niin paljon hyvää ja kaunista kerrottavana mummusta, — sekä siitä, miten hyvä tämä oli ollut hänelle heidän naimisensa aikana, että siitä, miten lujaluontoinen ja erikoinen hän jo nuorena oli ollut. Jere oli kertonut senkin, että isäntä siinä talossa, jossa mummu palveli, kauan oli tahtonut mummua vaimokseen ja että hän, joka sitten tuli emännäksi, oli tämän tähden ollut vihamielinen sekä mummulle että tämän pikku tytölle.
Maija-Liisa nousi, tuli äidin luo ja kiersi kätensä äidin kaulaan.
— Äiti, siellä missä meri soitteli meille voimakkaita säveliään, siellä sinäkin ja sinun lapsuutesi puhui meille. Sinä et ole itse kertonut paljon. Mutta nyt kertoi toinen. Ja minusta se oli niin velvoittavaa meille sinun lapsillesi. Minä tunnen, että tahtoisin kiittää sinua siitä, mitä olit jo silloin pienenä. Sinä pyrit niin lujasti eteenpäin. Ja sitten — hän painoi päänsä äidin olalle — tahtoisin kiittää sinua siitäkin, että annoit meille kodin. Sinulla ei itselläsi ollut sitä. Nyt minä tiedän senkin. Ja se on kuitenkin hirveä vääryys, kun pieni viaton lapsi ei saa syntyä hänelle kuuluvassa kodissa.
Liisa ei vastannut. Hän kääntyi ikkunaan päin ja jäi siihen katselemaan selälle, jossa aavat vedet välkkyivät auringon valossa kuin ulappa hänen kotisaarensa edustalla. Hän ajatteli ilotonta lapsuuttaan, — ehkä ensi kertaa eläessään ilman minkäänmoista katkeruutta. Sehän ei ollut kulunut turhaan, jos se jossain määrin saattoi olla rakentamassa elämänpohjaa hänen lapsilleen ja ehkä lastenkin lapsille.