Sellainen sana kuin Maija-Liisan, oli sekä lohdullinen että eteenpäinauttava. Se loi sovittavaa valoa takanapäin olevalle, ja se kirkasti vielä kuljettavaa tietä.
— Sinä Maija-Liisa tuot aina iloa äidillesi, — sanoi hän sydämellisesti. Sitten hän rupesi puhumaan muusta.
Muutaman tunnin kuluttua vilkutti hän ikkunastaan hyvästiä eteenpäin pyöräileville nuorille.
Hän ei sinä päivänä enää tavannut muita, ja kun hän seuraavana aamuna tiedusteli vanhan paroonin vointia, lepäsi tämä. Ateriatkin vietiin paroonin omaan huoneeseen. Siten koko päivä kului heidän tapaamatta toisiaan. Ja Liisa oli tästä hyvillään. Hän oli heidän viime keskustelunsa perustuksella tuntenut itsensä omituisesti syrjään sysätyksi tuon vanhuksen elämästä, jossa hän mielestään kuitenkin oli oikeutettu eräänlaiseen asemaan.
Se mitä Berntin vanhemmat olivat tehneet sekä hänelle että omalle pojalleen, ei kai ollut niin vähäarvoista, ettei sitä kannattanut ajatella silloinkaan, kun vanha mies nähtävästi teki jonkunlaista lopputiliä elämästään?
Tai oliko ylhäissyntyisen ja ulkonaisesti arvotonta alkujuurta olevan katsantokannat niin perin erilaiset, etteivät he vanhoina ja kypsyneinäkään voineet käsittää toinen toisiaan? Jos juopa todella saattoi olla näin ylipääsemättömän syvä, oli parasta, että kukin eli omassa maailmassaan. Vanha parooni ajatelkoon vaimonsa ja omia asioitaan. Hänen on hyvä tehdä niin. Liisalla on Maija-Liisan hyvät tuomiset ja lastensa tulevaisuus, jota ajatella.
Mutta seuraavana päivänä Liisan kirjoittaessa kirjettä nuorimmilleen, tultiin häntä kutsumaan vanhan paroonin luokse.
Tämä makasi leposohvallaan ja käsi, joka ojentui Liisalle, vapisi entistä enemmän.
— Anteeksi että vaivasin, — mutta tahdoin niin mielelläni tavata teitä, eivätkä voimat riittäneet tuomaan minua pitemmälle kuin tänne. — Silmä mittaili merkitsevästi vuoteen ja leposohvan väliä.
— Te olette sairas. — Liisa asettui läheiselle tuolille, otti vanhuksen käden omaansa ja tunsi, miten tämän avuton tila rupesi sulattamaan routaa hänen rinnassaan.