Parooni pudisteli päätään. — En sairaskaan. Mutta voimat vähenevät kummasti. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Se oli erehdys. Enkä nyt jaksa ajatella poismatkustamista.
— Poikanne tarkoitti parastanne ehdottaessaan tätä. — Liisa ei saanut sanotuksi Berntiä nimeltä.
Parooni nyökkäsi. — Ettekö kutsu toisianne nimeltä? — kysyi hän sitten äkkiä.
— Ei mikään ole oikeuttanut meitä siihen toisten seurassa.
— Te olette ylpeä nainen. Eikö teillä ole ainoatakaan hyvää sanaa minulle?
— Eräänlaista ylpeyttä ihminen ei kadu. Muuta hyvää en tähän voi lisätä kuin sen etten sano tätä loukkautuneena vaan vakaumuksesta.
Parooni makasi hetken puhumattomana. Liisa näki muutaman kyyneleen hitaasti vierivän hänen poskipäitään pitkin.
— Näittekö sattumalta, menikö Berntille kirje? — tuli viimein.
— Ruokasalin pöydällä luulen nähneeni hänelle osoitetun kirjeen.
Vanhus ilostui huomattavasti, käänsi puheen yleisiin asioihin ja näytti hetkeksi virkistyvän. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Sitten hän vaipui takaisin aikaisempaan voimattomuuteensa. Liisa teki sen johdosta lähtöä.