— Tuletteko takaisin huomenna? — Hän piteli Liisan kättä omassaan odottaessaan vastausta.
— Mielelläni, jos tahdotte.
— Päiväni — ehkä tuntini ovat luetut, — tuli odottamatta. — Jollei se ole teille vastenmielistä, tuntuisi hyvältä usein nähdä teitä täällä.
Liisa ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Ensiksikin hän asettui kirjoittamaan Berntille. Hän tunsi velvollisuudekseen ilmoittaa, miten heikoksi vanha parooni oli käynyt. Ja kun kirje oli valmis, valvottivat ajatukset.
Hän tiesi pian seisovansa kuolinvuoteen ääressä. Hän ei tahtonut lähestyä sitä ilman täydellistä anteeksiantoa sydämessään.
Kerran valoisana kesäyönä muisti hän taistelleensa irtautuakseen suuren rakkauden häntä kahlehtivasta voimasta. Nyt hän taisteli voidakseen antaa sekä sen että lukemattomien muiden päivien ja öiden tuskat anteeksi niiden aiheuttajalle.
Kun hän astui vanhan paroonin huoneeseen, oli hänen kasvoillaan voiton saaneen tyyneyttä.
Kiitollinen katse toivotti hänet jo kynnyksellä tervetulleeksi.
— Yö ei ole ollut pitkä. — Tutiseva käsi puristi Liisan kättä. — Kun suuri majanmuutto on ovella, on paljon ajateltavaa ja selvitettävää.
Liisa korjasi sairaan pielusta, laski hänen jaloilleen lämpimän lisäpeitteen ja asettui sitten, tehtyään pienet palveluksensa, vuoteen vieressä olevaan tuoliin.