— Mitä te ajattelette anteeksiannosta? — kysyi sairas äkkiä.
Liisa ei kohta vastannut. Hän ajatteli omaa yöllistä kokemustaan. Hän tunsi, että anteeksi antanut myöskin on saanut kokea jotain anteeksisaamisen ihanuudesta.
— Minä uskon, — sanoi hän hiljaa ja hartaudella, — että me siinä, missä emme itse voi nähdä mitään erehdystemme sovittamiseksi, saamme syyllisyystaakasta vapauttavaa anteeksiantoa. Ja kun saamme sen Häneltä, joka yksin oli syytön, hyvä ja puhdas, ei se ole mikään erheittemme peite, vaan sisäistä voimaa uhkuva sanoma, joka vie meidät valoon ja vapauteen Isän kasvojen eteen.
— Isä, — toisti vanhus hiljaa, — se on niin kaunis sana — isä, — vaikka — — — Huulet alkoivat väristä ja leuka nytkähteli kuin itkussa.
Liisa tarttui lähellä olevaan vesilasiin, pani kätensä vapisevan pään alle ja tarjosi juomista. Sitten hän laski valkoisen pään hellävaroin takaisin pielukselle ja jäi äänettömänä istumaan jonkinmoiseen horrostilaan vaipuvan viereen.
Oli kulunut ehkä noin tunti, kun hän nousi hiljaa ja huomaamatta poistuakseen. Mutta kohta, kun hän liikahti, avasi parooni silmänsä. Katse näytti pyytävän.
— Voinko ehkä tehdä jotain puolestanne? Se olisi ilo minulle. — Liisa tunsi suurta mielenkevennystä siitä, että sydämestään saattoi vakuuttaa tätä.
Parooni avasi pari kertaa huulensa. — Minä tahtoisin sanoa jotain, tuli heikosti ja vaivalla, — mutta pelkään, että käsitätte minua väärin. — Se — se — mitä te sanoitte velaksi — on kaikesta huolimatta painanut teitä, — niinhän?
— Hyvä parooni, — älkää nyt ajatelko sitä, — rukoili Liisa kaikkein pehmeimmällä äänellään.
Vanhus avasi silmänsä ja katsoi Liisaan läpitunkevaksi terästyvällä katseella. — Minä tiedän, että olette suora, sanoi hän.