— Se oli ja on ollut vaikeata. En voi kieltää sitä. Mutta en koskaan ole sitä katunut. Ensiksi siksi, että tein sen keventääkseni mieheni ylivoimaisen raskasta taakkaa ja — teidän ystävällisyytennekin —.
— Te luulitte, että sillä tahdoin ostaa anteeksiantoa Berntin suhteen?
Liisa ei vastannut.
— Mutta minä toivon, että nyt uskotte, kun vakuutan, ettei ollut niin.
Ettekä saa panna pahaksi kun sanon: se velka ei ole enää mikään velka.
Se on ollut vain etukäteenmaksu siitä, mikä testamenttini kautta joutuu
lapsillenne.
Liisan oli mahdoton sanoa mitään. Kiittää hän ei voinut, kysyä hän ei uskaltanut. Rajun sekasortoisina risteilivät ajatukset ja tunteet hänen sisimmässään.
— Te ette ymmärrä, — mutta minä en jaksa, — en saa sanotuksi. — Sanokaa vain annatteko anteeksi? — Parooni puhui hiljaa ja sopertavasti.
Liisa kumartui hänen puoleensa. — Kaiken koko sydämestäni, — sanoi hän asettuen uudelleen vuoteen viereen.
Siihen katkesi puhelu. Vanhus vaipui taas horroksentapaiseen uneen.
Illalla sairaan nukkuessa ja hoitajattaren istuessa hänen vieressään
Liisa vihdoinkin pistäytyi omaan huoneeseensa.
Avatessaan huoneensa oven näki hän kirjeen pöydällä. Hän otaksui sen olevan Maija-Liisalta, mutta ottaessaan sen käteensä hän tunsi Berntin käsialan.