Etäisin näistä, aivan uusi, nuortean voimakkaalta näyttävä venhe oli puolitiehen työnnetty teloiltaan. Se oli kuin lähdössä.
Oltiin iltapuolessa. Vanhuuttaan harmaan rakennuksen takaa kuului sähisevää ääntä ja tahkon pyörintää. Joku kai siellä teroitteli työaseitaan. Tuvan ja kamarin välisessä porstuassa liikuskeli nainen. Tuon tuostakin kuului astioiden kolinaa, välillä jykevän voimakkaita askelia.
Pihamaalla ei näkynyt ketään. Suuri, harmaanjuovikas kissa vain venyttelihe auringon paahtamalla porraskivellä, toisella, puoleksi avoimella silmällään hiukan valvoen aitan puolella raaputtelevia kanoja.
Äkkiä pistäytyi tytön pää esiin pihan toisella kupeella olevan halkopinon takaa. Tyhjä pihamaa näytti lupaavalta. Tyttö ryntäsi esiin, laski huimaavaa vauhtia alas rantaan, suoraa päätä osaksi teloiltaan työnnetyn venheen luo, jonka kojuun hän kiireisesti sukelsi. Puhalleltuaan muutaman kerran kuin päästäkseen hengästyksestään, kaivoi tyttö puseronsa alta esiin vanhan, rikkonaisen kirjan, avasi sen tietyltä paikalta, viskautui pitkäkseen penkille ja rupesi lukemaan.
Oli kulunut suunnilleen tunti. Aurinko oli alenemassa ja varjot rannalla liekkuivat pitkinä viiruina edes ja takaisin tasaisella nurmikentällä. Silloin tytön pää taas pistäytyi näkyviin kojun ovesta. Säikähdykseen vivahtava hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän vetäytyi paikalla takaisin kojuun, otti penkille viskaamansa kirjan käteensä, sulki sen huoahtaen kuin vastenmielisesti hyvästelevä ja pisti sen sitten poveensa.
Sen tehtyään näytti hän hetken arvelevan. Ei kuitenkaan vielä tehnyt mieli lähteä. Hän painautui takaisin penkille ja jäi ajattelemaan lukemaansa.
Miksipä ei hänellekin joskus voisi tapahtua tuollaista ihmeellistä, ei nyt aivan samanlaista, — ei hän sitä pyytänytkään — eipähän hän ollut mikään kadonnut kuninkaanlapsi tai lumoava merenneito. Mutta kun vain sattuisi jotain kaunista ja erikoista, tai jotain sellaista, että hän saisi näyttää pystyvänsä johonkin, josta ei moitittaisi ja sätittäisi, vaan kiitettäisiin.
— Liisa ho-oii, ho-ho-ooii.
Ääni tunkeutui pistävän terävänä Liisan korviin. Hän karkasi pystyyn, nyrpisti päättävästi huuliaan ja läksi uhmamielinen ilme kasvoillaan nousemaan mäkeä.
— Vai sieltä sinä tulet. Olet kai taas jättänyt työsi kesken? — Lujarakenteinen ja kasvoiltaan karheapiirteinen nainen loi vihaisen silmäyksen hänen eteensä pysähtyvään tyttöön.