— Ei, tuli päättävästi, — se ei käy, ei liian rikkaaksi eikä liian köyhäksi kenellekään meistä. Me saamme juuri sen, jonka avulla parhaiten voimme kasvaa ja kypsyä. — Hän hymyili kaunista lempeätä hymyään samalla kun tarttui Liisan käteen puristaen sitä.
— Elämäni toimettomuudessa, jatkoi hän hetken kuluttua katse yhä sydämellisesti kohdistuneena Liisaan, jonka kasvoille suuri mielenliikutus oli luonut kalpeutta, — muistan usein niitä, jotka ovat pyörteiden keskellä. Minä en tunne heitä. Minä tiedän vain, että heidän joukkonsa on lukematon ja minä olen hengessä hiljaisin rukouksin heidän luonaan.
— Kiitos. — Liisa puristi hänen kättään. Sitten hän jatkoi matkaa.
Sulkiessaan portin näki hän vilahdukselta neiti Saarnen. Tämä oli tullut portaille, jossa hän pitkässä vaaleassa kesätakissaan seisoi nojautuneena kaidetta vastaan.
Liisan täytyi ajatella papitarta hiljaisessa uhrilehdossa.
Kuva taulusta, joka hänen omassa elämässään oli merkinnyt niin paljon, nousi hänen eteensä. "Uhrilehtoon" astui kulkija toisensa jälkeen laskeakseen uhrinsa alttarille. Mutta lehdon takaa häämöittivät valkeat muurit, joiden eristetyssä hiljaisuudessa polvilleen painuneet olennot hiljaisin rukouksin kannattivat kamppailevia.
Liisa kääntyi astumaan kuusimetsään painuvaa polkua.
Kello oli jo yli 10. Tiet olivat tyhjinä. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Silloin tällöin vain kilahti kello laidunmailta.
Päivä oli ollut helteinen ja auringonlasku komea. Tulisena kiekkona painuneen päivän jälkihehkuna näkyi vielä taivaalla kapeita, kirkkaanpunaisia viiruja.
Niissä oli kesäisen illan rauhantäyttä kirkkautta kajastuksena kadonneen päivän helteestä.