Tapaamme pian.
Bernt.
Liisa laski kirjeen pöydälle ja jäi tuijottamaan eteensä.
Valkotukkainen itkuun painunut pää häämöitti hänen silmiensä edessä. Käsittämättömät sanat ja ajatuksen käänteet saivat luonnollisen selityksensä.
Kun hän vihdoin nousi, meni hän suoraapäätä tapaamaan johtajatarta.
Seurusteluhuoneessa istui neiti Saarni kirja kädessään. Hän rupesi kohta tiedustelemaan vanhan paroonin vointia. Se oli arvattavasti huononpuoleista, koska johtajatar vastikään oli puhunut siitä, ettei paroonia hetkeksikään saisi jättää yksin.
— Olkaa hyvä ja sanokaa johtajattarelle, että parooni Bernt Silversköld rouvineen saapuu yöjunalla. Heillä pitää olla hevoset vastassa asemalla. — Liisa aikoi jatkaa matkaa, mutta jäikin paikoilleen aivan kuin odottaen jotain.
— Neiti Saarni, sanokaa minulle hyvä sana. Minä olen sen tarpeessa.
Pyyntö tuli niin odottamatta ja sellaisena, että vastaus viipyi.
— Te surette "ulkopuolelle" jäämistänne, — jatkoi Liisa silloin itse, — mutta sisäpuolella voi elämä käydä liian rikkaaksi, — repivän, niin, murtavankin rikkaaksi.