Viskautuessaan ajurinrattaille tunsi Malm jonkinmoista tyydytystä kuulemastaan. Oma nolous kävi kuin pienemmäksi siitä, että toisellekin oli evätty. — Mutta sitten rupesi taas harmittamaan. Hänellä ei totisesti olisi ollut varaa näin ajella kaupunkia pitkin joutavan tähden. Eikähän hän olisi lähtenytkään muuten, mutta ne rouva Sarsin kahvit olivat aivan kuin velvoittaneet. Ja nyt harmitti. Sen ajurinlipun tähden etenkin.
Hän oli lähellä Röllerin liikettä, kun neiti Spets ajoi ohi, — yksin — katsomatta puolelle tai toiselle. Rattaiden pyörähtäessä pihaan näytti siltä kuin neiti Spets samassa olisi ponnahtanut pystyyn. Kohta sen jälkeen alkoi pihalta kuulua iloista, helisevää naurua.
— Missä herra Malm on? — Vanha rouva oli tullut portaille vastaan hyvänmielen ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Liisan yksin ajavan pihaan, harmistui hän.
— Eikö hänessä ollut miestä saattamaan sinua tänne asti?
— Kuka? Mitä? Minä en ymmärrä. — Liisa kumartui vanhan rouvan puoleen ottaen vastaan tavanmukaisen, tällä kerralla hajamielisesti suodun tervetulo-suudelman.
— Herra Malm, tiedän mä. Hän läksi sinua vastaan.
Liisa lensi punaiseksi.
— En minä nähnyt häntä. Minä en ollutkaan yksin. Olin matkalla tavannut parooni Bernt Silversköldin, hänet, joka hankki minulle tuon paikan Helsingissä.
— Ja siitä teosta sinä arvattavasti olet hänelle kiitollisempi kuin kaikesta, jota minä näinä pitkinä, paljon kuluttavina vuosina olen tehnyt hyväksesi? — Vanha rouva astua nilkutti Liisan jälessä etehiseen. Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Matta hän nielasi syntymässä olevan sanan, laski hattunsa etehisen pöydälle, veti käsineet kädestään ja astui joustava notkeus joka liikkeessään vanhaa rouvaa kohti.
— Mamma, sanoi hän, käyttäen nimitystä, josta vanha rouva piti, — olen tullut kotiin jäädäkseni tänne sinun luoksesi. Anna minun teoillani osottaa, mitä tunnen sinua kohtaan.