Vanha rouva huiskautti nenäliinallaan ahdistelevaa hyttystä loitommalle, nosti vähän silmälasiaan ja katsoi niiden alatse kasvattiinsa. Näkemänsä tyydytti häntä huomattavasti. Tuollaista kaunista nuorta ihmistä katseli vanhakin mielellään. Ja kun se tyttö muutenkin oli sellainen reipas ja ennättävä ihminen. Monessa suhteessa juuri sellainen, josta hän piti.
— Näytä, näytä, murahti vanha rouva puoliääneen ja rupesi sitten tiedustelemaan Helsingin kuulumisia.
Illallisen syöntiä säesti vilkas, usein iloisen naurun keskeyttämä puhelu. Mutta kun vanha rouva heti aterian päätyttyä vetäytyi omaan makuuhuoneeseensa ja Liisa jäi yksin, pääsi häneltä syvä, kauan pidätetty huokaus.
Hän meni ikkunan luo, avasi sen uudelleen ja jäi kädet ikkunalautaan nojautuneina katselemaan kesäisen illan ihanuutta.
Kuinka kaikki rehoitti ja tuoksui. Elämä puhkesi esiin vastustamattomalla voimalla. Eikä se kysynyt, minkä muodon kulloinkin sai ottaa. Se löysi oman, luontonsa mukaisen muodon ja juuri sellaisena tuli kaikki niin kauniiksi erilaisuutensa rikkaudessa.
Avartava sisäinen varmuus vapautti Liisan hänen äskeisestä ahdistuksestaan. Hänen olonsa kasvatusäidin luona tulisi tukalaksi. Hän oli alunpitäen ollut tietoinen siitä. Äskeinen vastaanotto oli vain vahvistanut häntä tässä hänen uskossaan. Se oli täysin vastannut edellisiäkin kokemuksia. Ja samaa tulisi vastakin. Ainaiset muistutukset tehdystä hyvästä työstä, ainainen kiitollisuuden vaatimus, vaatimus, joka ei tyytynyt siihen kiitollisuuden muotoon, joka oli tosi ja antajan luonnon mukainen, vaan pyysi sellaista, jota ei ollut, — kaikki tuo tulisi päivä päivältä uudistumaan. Ja se tuntuisi entistä tukalammalta nyt, kun yhdessä-olo tuli pysyväksi.
Mutta tuntuipa miltä hyvänsä, aikoi hän olla tosi. Hän ei alentuisi teeskentelemään. Hän antaisi kiitollisuutensa siinä muodossa, jota hänen oma sisimpänsä vaati, juuri siinä, vaikka se leimattaisiinkin sulaksi kiittämättömyydeksi.
Hän tiesi kuitenkin olevansa kiitollinen —, tunsi sen tänään ehkä selvemmin kuin koskaan ennen.
Mitä olisi hän, ja mitä koko elämä hänelle ilman kaikkea sitä, mikä oli avautunut hänelle varsinkin näinä viime opettajaksi valmistavina vuosina? Köyhän saaristolaisnaisen lapsi ei koskaan omin neuvoin olisi voinut päästä sellaisenkaan tietomäärän omistajaksi, joksi hän näinä hänen elämäänsä avartavina ja rikastuttavina opintovuosina oli päässyt. Eikä hän ulkonaisessakaan suhteessa olisi voinut kohota siihen arvossapidettyyn, oppia saaneen, itseään elättävän naisen asemaan, joka nyt epäröimättä hänelle suotiin ja jolle sekä nuoruus että kauneus vielä lisäsivät merkitystä.
Ilman sitä apua, mikä hänelle tarjottiin tuona kohtalokkaana päivänä kukkakaupassa, hän ei tänään olisi onnellisena nuorena naisena istunut Bernt Silversköldin rinnalla junavaunussa vastaanottaen tämän kohteliaisuutta kuin tasa-arvoisen toverin.