Pikku linnut heidän ympärillään touhusivat pesänteossa, laineet solisivat laulaen rantakiviin ja tuulenhenki kahisutti kaislikkoa.
Kullakin oli oma säveleensä, mutta kaikki suli kuin yhteen, sovitettuna yhdeksi ainoaksi rikassointuiseksi elämän ylistyslauluksi.
Kimakka vihellys halkoi äkkiä ilmaa. Jyskyttävä juna kiiti ohi. Sen täysien vaunujen ikkunoista katselivat ihmiset rannalla istuvia. Muutamat huiskuttivat heille nenäliinojaan.
— Kaksi onnellista, ajattelevat he itsekseen, päätti Liisa mielessään. Ja oikeassa he olivatkin. Kaksi onnellista siinä istui. Elämä ja nuoruus oli kummankin rikkautena. Mutta siihen loppuikin yhtäläisyys. Toisella oli sen lisäksi ulkonaisestikin kaikkea mitä ihminen elämältä saattoi pyytää, toisella ei ollut mitään. Toinen nautti nytkin häntä ympäröivästä ihanuudesta, asettaen sen hyvän ja onnellisen kodin taustaa vastaan, jota vastoin toinen — —
— Te olette harvinaisen vaitelias, katkaisi samassa Bernt.
— Minä ajattelen ja — — kuuntelen. Kuunteleva ei voi puhua.
— Kuunteletteko ehkä muutakin kuin tätä luonnon ihmeellisen rikasta sävelsinfoniiaa?
— Johon terävä vihellys ja puhiseva veturi niin mainiosti sulautuvat. — Liisa nauroi. Häntä ei ensinkään haluttanut tehdä tiliä ajatuksistaan.
Bernt loi häneen syrjästä tutkivan katseen. Hän jäi ajattelemaan kaikkea sitä reipasta, yllättävää, iloista ja samalla voimakasta, joka niin häntä miellytti Liisassa. Jos joku olisi ennustanut hänelle, että hän näin istuisi sen nuoren tytön rinnalla, jonka lapsellinen, mutta sitkeä halu päästä eteenpäin elämässä kerran oli häntä sekä naurattanut että vaivannut, ei hän olisi sitä uskonut. Tuskin se siksi olisi kehittynytkään, jos he vuosi vuodelta olisivat nähneet toisensa. Mutta kun he pitkän eron jälkeen äkkiä tapasivat ja kun Liisa välillä olevana aikana oli muodostunut juuri siksi mitä hän oli, oli heidän suhteensa äkkiä kuin vastustamattomalla voimalla saanut nykyisen luonteensa.
— Tiedätteköhän naisvaistonne avulla, jatkoi Bernt ääneen, — että minä talvella, meidän ensi kertaa tavatessamme tuijotin teihin kuin ihmeeseen? Minusta oli aivan käsittämätöntä, että se pieni tyttönen, jonka suojelijaksi vanhempani minua leikillä sanoivat, oli kasvanut naiseksi, jonka edessä tunsin sitä syvää kunnioitusta, jota mies aina tuntee hyvän naisen seurassa. Te, te olitte — —