— hämmästyttävän kotiutunut uudessa ympäristössäni. Tarkoitatte ehkä niin, Liisa täydensi.
Bernt vilkaisi taas tutkivasti vierustoveriinsa. Hän epäili sanoissa piilevän jonkun verran katkeruutta, ehkä nousukkaan arkuutta. Mutta Liisassa ei ollut hituistakaan nousukasta. Se oli Berntiä hämmästyttänyt enemmän kuin kerran.
Liisa ymmärsi, mihin suuntaan Berntin ajatukset kävivät.
— Tarkoitin juuri sitä mitä sanoin, ilman minkäänmoisia syrjävihjauksia. Tiedättekö, minä ihmettelen itsekin sitä, että minä nykyisessä asemassani tunnen olevani niin peräti kotonani, jota vastoin ennen — — —
Hän huomasi joutuneensa juuri sille alalle, josta mieluimmin vaikeni. — Jos sanoissani äsken, — jatkoi hän ohjaten toisaalle — oli katkeruudenmakua, johtui se yksinomaan siitä melkein tiedottomasta kateudesta, joka ehkä pakostakin on olemassa sen sisimmässä, jolla ei ole aavistustakaan lapsuudenkodista, niitä kohtaan, joille elämä on tuhlaillut hyvän kodin etuuksia.
Berntin katseeseen nousi syvä, sydämellinen ilme. — Uskallanko sanoa, että ymmärrän teitä juuri siksi, että oma kotini aina on ollut minulle sopusointuisuuden ja onnen perikuva.
Liisa nyökkäsi. Hän oli usein tullut ajatelleeksi sitä kaikkein jyrkintä vastakohtaa, minkä Berntin ja hänen omat, varhaisimmat muistonsa muodostivat.
— Olettekohan koskaan tullut ajatelleeksi —, kuuli hän Berntin jatkavan, — että asialla kuitenkin on toinenkin puoli. Se jää tavallaan köyhäksi, joka aina saavuttaa kaikki ponnistuksitta. Minun elämäni on ollut tällaista. — Opiskelinhan minä ulkomailla ollessani jonkun verran, mutta totta puhuakseni en enemmän kuin halutti. Ponnistelusta ja tarmokkaasta eteenpäin pyrinnästä sain aavistuksen vasta sen jälkeen, kun me olimme tavanneet ja näin mitä te olitte ennättänyt ja miksi te olitte kehittynyt näinä välivuosina. Te olitte minulle kuin ilmestys koko kehityksenne kautta. Olenkin monesti sen johdosta tuntenut en ainoastaan syvää kunnioitusta, vaan myöskin kiitollisuutta.
Kumpikaan ei vähään aikaan jatkanut puhetta. Viimein, kun äänettömyys alkoi tuntua luonnottoman pitkältä, käänsi Bernt ulapalle tähtäytyneen katseensa Liisaan. Silloin hän näki tämän huulien omituisesti värähtävän.
— Onko se mahdollista? Oletteko käsittänyt minut väärin?