— En, en. — Liisa nauroi. — Katsokaa, minä olen vain sellainen afäärisielu, että tässä tulen aivan liikutetuksi, kun pääsen käsittämään asioiden kannattavuutta.
Bernt oli aivan ymmällä. Mutta Liisaa vain nauratti. Hän muisti kasvatusäitinsä voimakkaasti kehittynyttä afäärivaistoa, kauppias Rölleriä, joka joskus pistäytyi heille liikeasioissa ja pikku kaupungin monia asukkaita, joille pennin tappio tai markan voitto oli tärkeä asia.
— Onko ihme, jos minä, — jatkoi hän yhä leikkisästi. Mutta nähdessään
Berntin tyrmistyneen katseen muutti hän sävyä.
— Parooni Silversköld, minä en yleensä ruikuttele surujani muille. En puhu paljon kodittomuudestani, mutta minä tunnen sen, — tunnen niin syvästi kuin vain vaikeneva sen voi tuntea. — Ja nyt kun te sanoitte minun kauttani tai sanoisinko — juuri kehitykseni kautta saaneenne jotain — —
— paljon, oikaisi Bernt.
— niin sanoittehan samalla, etten suotta ole syntynyt orvoksi, että kärsimys, — minunkin kärsimykseni — on portaana kehityksessä eteenpäin sekä minulle että muille.
Liisa nousi. Silmiin oli tullut kosteata kiiltoa, mutta suu oli hymyssä ja ryhti oli sama joustavan reipas kuin ainakin.
— Ihminen kärsii rohkeammin kun ymmärtää, että kärsiminenkin kannattaa. — Hän kääntyi astumaan kaupunkiin päin.
He olivat lähellä tulliporttia, kun muuan pyöräilijä sivuutti heidät. Hän ei tervehtinyt, ei katsonutkaan vastaantuleviin, mutta Liisa tunsi hänet herra Malmiksi.
— Pian tulen tutustumaan kasvatusäitiinne, sanoi Bernt rouva Sarsin portilla hyvästellessään. Ja se sana oli taaskin kuin suuri kaunis lahja. Liisa nousi laulaen portaita.