— No mutta mamma — —
— Niin niin, ei sinun tarvitse selitellä. Sinä et kuitenkaan tiedä, miten paljon minunkin mieltäni on painamassa. Amaliakin kirjoitti eilen. Hän tarvitsee rahaa — taaskin.
Vanha rouva painui raskaasti huokaisten keinutuoliinsa Liisan ruvetessa valmistamaan aamiaista.
— Olethan sinä jo antanut paljon, mutta kun hän on köyhä — —
— Kuka käski naimaan maatakiertävän posetiivinsoittajan?
— Olihan se kone kuitenkin vähän hienompi — Liisalla oli naurunpilkahdus suupielessä.
— Huilu tai posetiivi, ei elätä toinen perhettä paremmin kuin toinenkaan.
— Niin mutta rakkaus — — Liisa vilkaisi syrjästä vanhukseen nähdäkseen uskaltaisiko. Mutta vanha rouva oli jo suuttunut.
— Vai rakkaus. Mitä se rakkaus kuuluu avioliittoon? Yhtä etäällä se on siitä kuin itä lännestä. Kauppaa on koko homma, — toisille kauppaa taloista ja tavaroista, toisille onnenkauppaa tai miksi häntä sanoisin — mutta kauppaa joka tapauksessa.
Liisan mieleen nousi kuva jostain kauniista ja ihmeellisestä, jostain, joka oli liian kaunista toisten katseltavaksi ja jota ei sanoin voinutkaan selittää tai kuvailla, vaan jonka kanssa itse täytyi tulla kosketukseen sitä ymmärtääkseen, aivan kuin itse täytyi päästä tuntemaan heräävän luonnon keväistä suloa.