Täytyi pakostakin ruveta laulamaan. Liisa ei voinut muuta.
Hän paineli hierimellä kokkareita puurosta, asetti höyryävät perunat pöytään ja lauleli yhä.
— Sinulla sitä iloa riittää.
— Minä en olekaan minkään Nauku-Maijan kasvatti.
Vanhaa rouvaa nauratti. Sanat antoivat tunnustusta hänen kasvatustaidolleen ja se oli hyvin ansaittua. Kaikkinainen pillittäminen oli aina ollut hänelle kauhistus.
— Hyvä hyvä, mutta lauhkeampi saisit olla, kuuletko, lauhkeampi.
— Lammasmaisempi, pisti Liisa.
— Älähän nyt siinä! — Vanha rouva rupesi taas puhumaan sisar Amalian asioista. Pöydästä noustessaan hän meni mahonkipiironkinsa luo, etsi alushameentaskusta sinne kätketyn avaimen ja kiersi lukon auki. Vähän ajan kuluttua näki Liisa hänet kirjoittamassa.
Hän oli vielä sitä tekemässä Bernt Silversköldin saapuessa.
Vanhan rouvan päätä ihan huimasi Liisan ilmoittaessa vieraan tulosta. Hän oli semmoisen ajan lapsi, joka osasi antaa arvoa nuoren aatelisherran käynnille.