Mutta kun Bernt ajatteli Liisa Spetsin orpoutta ja kaikkea mitä tämä nähtävästi sai kärsiä juuri siltä taholta, josta hän olisi voinut odottaa jonkinmoista äidillistä hellyyttä, tuntui siltä kuin hän vain olisi tahtonut puolustaa ja suojata.
— Neiti Spets, ettekö lähtisi kanssani vähän vesille? — Bernt nousi ja kumarsi vanhalle rouvalle. — Toivon nimittäin, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Olen juuri vuokrannut itselleni purjevenheen. Aioin lähteä sitä koettelemaan.
— Mitäs minä. Tietysti Liisa voi lähteä. — Vanha rouva puhui taas tyynesti ja lauhtuneena. Mieli oli kuin keventynyt siitä, että sitä oli tullut vähän puretuksi. — Ja olihan minulla kirje postiin, muisti hän nuorten ollessa etehisessä.
— Pitele varovaisesti, siinä on rahaa, huusi hän Liisan jo laskeutuessa portaita.
Liisa vilkaisi osotteeseen ja näki sen olevan Amalia-tädille. Mieli tuli iloiseksi siitä, että täti kuitenkin sai jotain, joskin ehkä hyvin vähän. Ehkä se vähäkin tuntui paljolta sille, jota puute painoi. Täti oli hänelle aivan tuntematon, mutta hänen oli monesti käynyt häntä niin sääli siitäkin syystä, että oma sisar tuntui antavan niin vastahakoisesti.
Liisa hymähti tyytyväisesti kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitten unohtui häneltä täti asioineen kaiken sen tähden mikä lauloi ja liverteli, versoi ja kukoisti hänessä ja hänen ympärillään.
— Näin "venehessä ja vetten päällä" emme ole olleet ensi tapaamisemme jälkeen, huomautti Bernt iloisen myötätuulen kiidättäessä heitä eteenpäin.
— Kas, kun tekin tulitte sitä ajatelleeksi. Minä muistin juuri samaa.
Bernt siirsi purjetta ja Liisan ajatukset jatkoivat uraa, jolle olivat painuneet.
Muistikohan Bernt sen mustan syljenkin, jonka isäntä silloin pilkkamielisesti roiskautti mereen ja joki poltti hänen lapsenmieltään kuin halveksumisen poltinraudalla?