Liisalta pääsi lyhyt särähtävä nauru. — He eivät voi aavistaa, että joku Silversköld siihen määrin unohtaisi oman ja sukunsa arvon.
— Älä ole kova. Älä ivaa. — Bernt käänsi isonpurjeen oikealle, sai siten purjeeseen puhalluksen lakkaamassa olevasta tuulesta ja pääsi samalla Liisan viereen. Hänen kätensä etsi Liisan kättä. — Muista heidän ikäänsä ja niitä oloja, joissa he ovat kasvaneet.
— Sitä juuri muistankin. Sentähden näyttää asema minusta toivottomalta.
— Luuletko että koskaan aion luopua sinusta?
— Mieluumminko vanhemmistasi?
— Älä puhu sellaisia. Minä olen heidän ainoansa. He eivät ajanpitkään voi kieltää minulta sitä, mistä koko elämäni onni riippuu.
— Meidän täytyy saada selvyys niin pian kuin suinkin, sanoi Liisa viimein pitkän vaitiolon jälkeen. Hän nojasi hetkeksi kuin tukea etsien Berntiin. Hän tunsi suurta, näännyttävää väsymystä. Vastikään oli tuntunut siltä kuin elämän malja ylitsevuotavana olisi nostettu hänen huulilleen. Hän oli usein ennen tuntenut sen karvautta. Nyt hän kerran sai maistaa sen taivaallista makeutta, sai kurottautua juodakseen pitkin, hartain siemauksin lapsuuden päivinä alkaneen janonsa sammuttamiseksi — — sitäkö varten, että kaikki samassa riistettäisiin häneltä?
— Bernt, minä en jaksa iloita niinkauan kun rajuilma voi tuhota koko kauniin onnemme.
— Minä matkustan huomenna vanhempieni luo. — Bernt veti Liisan syliinsä lujasti kuin ilmaistakseen, ettei mikään saisi häntä sieltä riistetyksi. Sitten hän nousi ja otti esille airot.
Tuuli oli lakannut. Veden pinta lepäsi mustankirkkaana heijastaen yhä kirkastuvaa taivaankantta ja äskeisen sateen synnyttämä utuinen sumu verhosi kesäiset rannat kepeään harsoonsa.