Liisakin nousi. — Katso, sanoi hän henkeään pidättäen. — Luontokin juhlii — — myrskyn jälkeen.
Bernt vain nyökkäsi. Hän souti jo.
— Annahan minunkin! — Liisa pyrki Berntin viereen.
— Tähän rinnalleko. — Bernt hymyili. — Mutta jaksatko sinä?
— Minä jaksan mitä hyvänsä — sinun rinnallasi. — Liisan katse säteili suurta, kärsimyksiä kaihtamatonta rakkautta. Mutta sitten nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Tuntui aivan siltä kilin hän olisi sanonut jotain, jolla loihti esille tuntemattomia ja tuhoovia voimia.
Hän nieli pariin kertaan, itseään voittavan päättäväisyydellä painaen alas pelkonsa. Sitten hän asettui Berntin rinnalle.
Vaieten he lujassa yhteenkuuluvaisuuden tunnossa soutivat venheensä satamaan.
5.
He olivat päättäneet tavata rantapenkillä, jolla edellisenä kesänä ensi kertaa olivat istuneet yhdessä. He tahtoivat välttää sekä rouva Sarsin että muiden mahdollista ja häiritsevää läsnäoloa.
Kääntyessään tienmutkassa penkille päin näki Liisa Berntin tuoneen venheensä rannalle. Bernt aikoi nähtävästi vesille.