Liisa vavahti. Berntin aikomus saattoi yhtä hyvin merkitä hyvää kuin pahaa, mutta se tuntui Liisasta sittenkin onnettomuuden enteeltä.
Bernt istui selin venheessä Liisan tullessa. Hän ei kuullut läheneviä askeleita. Sekin oli huono enne. Vasta kun Liisa kutsui häntä nimeltä, hän nousi ja kääntyi rantaan päin.
Samassa Liisa tiesi kaiken. Sanaakaan sanomatta hän hyppäsi venheeseen. Bernt alkoi soutaa. Hän souti saarelle, jossa he olivat viettäneet onnensa suuren juhlahetken.
He istuivat äänettöminä venheessä, äänettöminä nousivat maihin. Vasta kun venhe oli vedetty maalle ja Liisa kääntyi nousemaan rannasta kuuli hän Berntin äännähtävän.
— Liisa. — Se tuli kuin hätähuuto. Bernt oli vaipunut rantakivelle.
Hän vapisi ylt'yleensä voimakkaasta itkusta.
— Kaikki on siis lopussa? — Liisan ääni oli soinnuton, katse kyyneleetön, jähmettynyt.
— Lopussa? Mitä sinä tarkoitat? — Bernt karkasi pystyyn. — Luulet — että aion luopua sinusta?
— Sinä et voi etkä saa mennä naimisiin vasten vanhempiesi tahtoa.
— Heidän täytyy myöntyä, — — joll'ei —
— Bernt. — Liisa painui polvilleen mättäälle, tarttui Berntin käteen ja katsoi häneen mielenliikutuksen tuoma kalpeus kasvoillaan, katseessa sydämen suuri, ylitsevuotava rakkaus. — Bernt, tällä hetkellä olen kiitollinen orpouteni raskaista päivistä. Ne ovat opettaneet minua kunnioittamaan kodin pyhyyttä.