Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta hän ei voinut. Hän tunsi vain, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin särkeä Berntin suhdetta vanhempiin. Se, joka ikänsä nälkäisesti oli kaivannut kotia ja vanhempien rakkautta, tunsi ehkä tuon suhteen pyhyyden syvemmin kuin kukaan muu.
— Entä kahden sydämen yhteenkuuluvaisuus —? Eikö sekin ole pyhä?
Liisan pää nousi. Hänen katseensa painui Berntin katseeseen täynnä suuren, antautuvan rakkauden hartautta. Hän ei saanut vastatuksi toisin.
Bernt painoi käden silmilleen. — Anna anteeksi, — anna anteeksi. Minä olen mieletön tuskasta.
Silloin kokosi Liisa voimansa. Hän tunsi velvollisuutensa ajatella ja toimia Berntinkin puolesta. Bernt ei sitä jaksanut.
— Bernt, puheli hän hiljaa sivellen Berntin kättä, — jos suhteesi vanhempiisi olisi vähemmän ehjä, en ehkä epäröisi. Minäkin pidän sydänten oikeutta pyhänä. Mutta minä tiedän, ettet ajanpitkään voi olla onnellinen suhteessa, joka särkee välit vanhempiisi. Minulta kysytään siitä syystä voimaa sinunkin puolestasi. — Bernt, sano, olivatko he ehdottomasti vastaan?
Vastausta ei kuulunut. Bernt tapaili sanoja, jotka vastaisivat totuutta, ilmaisematta liian jyrkästi hänen vanhempiensa mielentilaa. Mutta hän ei löytänyt.
Liisa käsitti äänettömyyden ja hänessä nousi raju katkeruuden tunne. Se kutsui sekä Berntin vanhemmat että itse kohtalon tilille tällaisesta teosta. Hellyydennälkää nähneen, isättömän lapsen osa oli itsessään tarpeeksi kova. Kun rakkaus kutsui ja oma koti kerrankin kangasti näköpiirissä, ei ollut kellään oikeutta tuhoavasti asettua esteeksi.
Hänen teki mieli nauraa kovaa, ilkkuvaa naurua noille sukuylpeytensä itsevanhurskaille orjille, jotka kai mielestään olivat ehdottoman oikeutetut hylkimään saaristolaisnaisen äpärälasta. He tietysti siinä suojelevina enkeleinä vartioivat oman lapsensa onnea.
— Bernt, sanoi Liisa viimein matalalla äänellä, — me emme saa kiduttaa itseämme. Mikä on tehtävä on tehtävä pian. Lähdetään Bernt.