Mutta Bernt ei liikahtanut. Hän tuijotti vain Liisaan, näki tuskallisen selvänä yksityiskohdan toisensa jälkeen tämän piirteissä tunteakseen miten kaikki, joka lyhyen aikaa oli ollut hänen suurimpana ilonaan nyt sitä kipeämmin repi ja raateli. Noita kiharoita oli hän suuressa riemussa sivellyt, noita silmiä suudellut. Tuosta kirkkaasta katseesta oli hän juonut kuumaa, sykähtävää elämän voimaa. Ja nyt, — nyt —
Oli kuin tulinen miekanterä olisi upotettu hänen sisimpäänsä.
— Bernt lähde, kuuli hän Liisan sanovan. Mutta silloin hän karkasi pystyyn. — Lähde — lähde. Tiedätkö sinä mitä sinä sanot? — Sinulle ei ero ole sitä mitä minulle. Sinä jaksat ajatella ja toimia. Sinä pysyt lujana ja järkähtämättömänä. Minä olen aivan mieletön. — Sinä olet kaikkeni — elämäni. — Minä en voi erota sinusta. Hän painoi kädet ohimoilleen ja lyyhistyi uudelleen itkien kivelle.
Liisa seisoi hetken liikahtamatta hänen rinnallaan. Ajatukset ja tunteet risteilivät rajun voimakkaina hänen sisimmässään. Berntin tuska tuntui hänestä kadehdittavan mutkattomalta. Toisin oli hänen.
Hänen täytyi suuren sydänsurun ohella taistella lapsuudesta asti rajattoman voimakkaaksi kasvanutta sisäistä nälkää vastaan, hänen täytyi otella katkeruutensa kanssa, vaientaa Berntin vanhempiin kohdistuvia syytöksiä ja hillitä itseään niin, ettei omassa tuskassa tulisi lisäämään toisen surua. Ja tämä vei kamppailuun, jonka helteessä sydän ei edes etsinyt sanoja surulleen.
— Sinä jaksat, sinä, — kuuli hän Berntin sopertavan.
Silloin hän unohti kaiken muun. Hän tunsi vain rakkautensa voiman.
Hän nousi, otti Berntin pään käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa vastaan. Joka liikkeessä oli äidin otetta.
— Bernt, sanoi hän. hiljaa, — minä jaksan, sillä minä rakastan sinua naisen rakkaudella. Sinun onnesi merkitsee minulle enemmän kuin omani.
Hän seisoi yhä hiljaa liikahtamatta, kädet Berntin kaulassa. Hänen olennostaan virtasi ihmeellistä, tyynnyttävää voimaa Berntiinkin. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kuva Böcklinin "Uhrilehdosta", jossa kaksi valkopukuista olentoa rinnan polvistuu alttarin eteen hiljaisen saattueen äänettömästi lähestyessä. Bernt ja hän, he seisoivat tänä hetkenä rakkautensa uhrilehdossa. Pyhä tuli paloi alttarilla. Uhri oli laskettava sille — yhdessä ja nurkumatta, laskettava täydellisessä antautumisessa, mutta samalla rakkaudessa, joka saattoi kantaa uhrinsa, mutta ei sammua, joka öisten varjojenkin ympäröimänä paloi pyhänä liekkinä.