— Rakkaani, sanoi Liisa hiljaa, — oma rakkaani!
Ne sanat nostivat tuskan aallot entistä ankarampina Berntin sisimmässä.
— Sinä hyvä, — sinä voimakas, minä en voi luopua sinusta. Olot voivat muuttua. Niiden täytyy muuttua.
Liisa irroittautui Berntin syleilystä. Hänen katseeseensa syttyi uusi, ihmeellinen kirkkaus. Sitä säteili koko hänen olemuksestaan. — Minä voin odottaa, — muista se, — sanoi hän suurella hartaudella. — Muista se. Minä odotan.
* * * * *
Kun he sydänyön aikaan laskivat kaupungin rantaan, toisti hän vielä kerran: — Bernt, minä odotan.
Kesäyön valkeus väreili heidän ympärillään. Heille se oli kesän keskelle syntynyt syysyö.
RISTITUULISSA
1.
Elämä oli harmaata — harmaata — harmaata — keskellä kirkkainta kesää. Lukuisa joukko kesäkurssilaisia oli taas saapunut pikku kaupunkiin. Kaduilla kuljeskeli iloisia, vaaleapukuisia nuoria ryhmissä. Syömäneuvojen helinä ja vilkas puheen sorina kuului ruokaloista usein kadulle asti ja moni pikkukaupungin vanhus vilkaisi tavallista useammin katupeiliinsä siten häkkilinnun tavoin nokkiakseen itselleen murusen ympärillä kukkivasta kesäisestä ilosta.