He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun kohteliaasti tervehtivä pyöräilijä sivuutti heidät. Elna Rönnström seurasi pyöräilijää katseellaan. Sitten hän rupesi nauramaan. — Älkää sanoko mitään, minä tiedän kaikki. Hän on konttoristi tai jotain sentapaista, on arkisenikävä ilmiö ja rakastunut teihin.
Liisan helein nauru kieri katua pitkin.
Elna-neiti pysähtyi samassa, pidätti henkeään, otti Liisaa hartioista ja puisti. — Ihminen, mistä saitte tuollaisen naurun? Sen tuntisi tuhansien joukosta.
Taas helähti helmeilevä nauru ilmoille. Mutta se katkesi omituisesti kesken ja siinä oli särähtävä sivuääni, joka herätti Elna Rönnströmin huomiota.
— Iloisen naurun lahja annettiin minulle erityistä tarkoitusta varten.
— Peitteeksi ja panssariksi sairaalle sisimmälle, jatkoi Elna
Rönnström.
Nyt oli Liisan vuoro pysähtyä. — Me kai jo kauan olemme tunteneet toisemme, sinä ja minä, — sanoi hän viimein matalalla äänellä. Sitten he käsi kädessä ja vaiteliaina jatkoivat matkaansa.
Heidän kulkiessaan keltaisen ja kallellaan olevan pienen talon ohi, pääsi Elna Rönnströmiltä iloinen huudahdus.
— Katsos tätä, Liisa, mikä mainio Larssonilainen pala! Valkonurkkainen talo, heleät pelargooniat ikkunoissa, kissa portailla kehräämässä ja pihamaalla sireenit ja auringonkukat täydessä loistossaan. Tämä on oikein kuin satumaja. Vanha kumaraselkäinen mummo kuuluisi vielä asiaan.
Pensaikossa rasahti, kissa portailla teki pitkän loikkauksen ja läksi juhlallisen pitkiksi venytetyin askelin vieraita vastaan samassa kun kumara pieni naisolento ilmestyi kukassaan olevan sireenipensaan takaa.