Elna Rönnström meni hämilleen. Mutta vilkaisematta häneen suuntasi nainen askeleensa Liisaa kohden.
— Neiti Spets, miten kovin hauskaa! — Kurttuinen käsi nosti portinsalpaa, ojentautui Liisalle ja tahtoi väkipakolla vetää hänet kadulta portin sisäpuolelle.
Liisan estelyt muistuttivat vanhusta nähtävästi toisenkin vieraan läsnäolosta. Hän kääntyi Elnaan. — Ja tässä on se neiti, joka äsken kaipasi kumaraselkäistä pientä mummoa. Nähkääs — hiljaisessa pikkukaupungissa kuuluu sana kauaksi. Mutta en minä pane pahaksi.
Hän piteli heitä yhä kädestä, veti perässään pihaan ja asetti istumaan penkille kukkivan sireenipuun alle kaiken aikaa lakkaamatta puhellen milloin vierailleen milloin kissalleen.
— Niin, niin, tällaisessa paratiisissa minä asun. Eikö se ole aivan kuin taivaan esikartano? — Ja katsokaa näitä lemmenkukkia tässä pensaan juurella. — Hän taittoi muutamia vierailleen. — Ne ovat suuret ja siniset kuin minun Oskarini silmät. — Häts mirri, älä siinä tunkeile. — — Niin juuri — ihan kuin Oskarin silmät. Ja kun hän on poissa, katselen minä niitä ja kiitän niitä. Ymmärrättekö, minä kiitän niitä kaikesta. Hän ei itse tahdo kuulla kiittelemisiä. Hänestä kaikki kuuluu äiti-muorille. Sellainen hän on ollut pienestä asti. Hän on aina kotona, lukee ja ajattelee, — ajattelee liiankin paljon. Hän oli jo pienenä ajatteleva lapsi. — No mutta Mirri, sitähän sinä tässä mauruat, että minä unohdan tarjota jotain vierailleni.
Mitkään vastaansanomiset eivät auttaneet. Mummo ei ottanut kuullakseenkaan, että kyläily oli syntynyt aivan kuin vahingossa. Vieraat olivat joka tapauksessa hänen luonaan ja se oli pääasia.
Hän pyörähti kellahtavaan pikku taloonsa ja palasi hetken kuluttua tarjottimella lautasellinen mansikoita. Ne olivat kesän ensimäisiä ja siitä syystä sopivat juuri näin harvinaisille ja mieluisille vieraille.
— Mutta Liisa, — tiukkasi paluumatkalla Elna, — sanohan lopultakin, kuka oikeastaan on tuo mainio ja mallikelpoinen Oskar?
— Sama "arkisenikävä" pyöräilijä, josta sinulla tunti takaperin oli varma ja valmis arvostelu.
Helisevä nauru kieri Rantakatua pitkin. Se soi niin kirkkaana ja vallatonta iloa tartuttavana, että herra Malmkin, joka sattui seisomaan Röllerin liikkeen portailla, hymyili samalla kun hieno heikko puna nousi hänen tavallisesti tasaisen kalpeille kasvoilleen.