Ja se Liisakin kun vain hoki sitä, että sisar on sisar. Luulikohan hän siitä itse jollain tavoin hyötyvänsä? Ehkä uskoi saavansa enemmän vapautta, kun tuli toinen taloon? Sitten puuttui vain, että molemmat elätit liittyisivät yhteen häntä vastaan ja hän aina saisi tuntea olevansa kiittämättömyyden ja nurjamielen ympäröimänä.
Emma Sarsia ihan sapetti. — Yhäkö sinä olet hyväntekeväisyyttä harrastavalla tuulellasi, viskasi hän Liisalle kohta tavatessaan aamusella.
Liisa jatkoi aamiaisen pöydälle asettamista. Hän nauroi. — Mitäpä minä sitä harrastaisin mamman varoilla. Ajattelin vain että oma sisar. Ja kun syrjäisillekin on liiennyt.
— Minä tietysti toivoin siitä syrjäisestä enemmän iloa kuin omista omaisistani. Mutta ei puhuta siitä. Elämä on pettymyksiä täynnä.
Vanha rouva nousi keinutuolistaan ja asettui ruokapöytään vilkaisemattakaan Tusse-koiraan, joka mairittelevasti kieppui emäntänsä jaloissa muistutellakseen unohtuneesta aamupalasesta.
— Mamma, puhutaanhan nyt huolimatta unettomasta yöstäsi järkevästi asioista. — Liisa asettui pöytään, mutta ei kajonnut ruokaan. — Minä olen paljon ajatellut tätä asiaa, sanoi hän viimein verkalleen. — Enhän minä voi ruveta elättämään Amalia-tätiä. Mammalla on varaa siihen, minulla ei. Ja jos minä joskus pääsisin niin pitkälle, että voisin ajatella toisille antamista, ajattelisin ensi sijassa kodittomiksi syntyneitä lapsia. Heidän hätänsä on minulle läheisin ja tutuin.
Vanha rouva hätisteli Tussea loitommaksi samalla kun loi pitkän ja terävän katseen Liisaan. Tämä ymmärsi tarkoituksen, mutta ei väistänyt kasvatusäidin silmäystä. Sanat joutivat kernaasti jatkamaan kiittämättömyyden pitkäksi venynyttä laskua. Totuus oli totuus. Hän oli saanut ylläpitonsa ja kasvatuksensa tästä kodista, mutta muuta vain hengenpitimeksi, tuskin senkään verran. Eikä lapsikaan elänyt yksin leivästä. Sekin totuus oli joskus ilmilausuttava.
— Niin, — jatkoi hän äkkiä havahtuen ajatuksistaan, — ajattelin sitä, että minäkin puolestani kuitenkin voisin edistää Amalia-tädin tänne muuttoa. Naapuritalossa on vapaa huone. Sen voisin vuokrata itselleni, niin saisi Amalia-täti minun huoneeni. Sillälailla ei mammalle koituisi ulkonaista epämukavuutta muutosta, eikä huoneestakaan kustannuksia, kun nyt vieraille vuokratut huoneet jäisivät vuokralaisille.
Vanha rouva ei kohta vastannut. Viimein hän laimeasti huomautti: — Se sinun huoneesi oli kai hyvin kylmä talvella. Vanhalta menisi puita kauheasti.
Liisan suupielet värähtivät huomaamattomasti. — Minä voin tilkitä sen, sanoi hän. — Työn teen itse. Ja vielä minä jaksan kustantaa siihen rivettä ja pinkopahviakin. — Hän aikoi lisätä jotain tapeteista, jota ylellisyyttä kasvatusäiti kai ei hyväksyisi. Mutta hän päätti olla härnäilemättä.