Tästä huolimatta Malm hetken perästä astuskeli koulun pihamaalla odotellen Liisaa. Hän hieroskeli pakkasen ahdistamia korviaan, kulki ensin pihamaan ristiin rastiin, kääntyi sitten portille, palasi siitä ovelle ja taas takaisin kadulle. Useampaan kertaan hän päätti lähteä kotiin, mutta kääntyi kaikesta huolimatta uudelleen ovelle.
Vihdoin Liisa tuli.
— Saan kiittää hauskasta illasta!
Malmia suututti hänen omien sanojensa ontto kuluneisuus. Mikä panikaan ihmisen esiintymään takaperoisesti juuri silloin, kun olisi tahtonut näyttää kaikkein paraimmat puolensa? — Ehkä saan saattaa? — Se tuli hätäisesti kuin edellisen muistista pyyhkäisemiseksi.
— Meillähän on sama matka. Jokaisella kai on oikeus kulkea suorinta tietä kotiinsa.
Hän tietää kaikki, päätteli Malm itsekseen. Hän ajattelee Bernt
Silversköldiä. Minä olen tiellä.
Malm tunsi sisimmässään jonkinmoista ärsyttävää raivoa. Oli miten oli, hän tahtoi ainakin saada jotain korvausta pitkästä odotuksestaan pakkasessa.
— Oli hauska nähdä oppilaittenne iloa, jatkoi hän itsepintaisen päättävästi. — Teillä onkin erityinen kyky ilahduttaa juuri arimpia ja enin syrjään vetäytyviä.
— Iloon tottumaton osaa paraiten panna arvoa sille. — Se sanottiin taaskin yksikantaan ja vieraasti, aivan kuin Liisa olisi ollut haluton keskustelemaan.
Mutta Malm ei hellittänyt. Hän oli päättänyt hankkia itselleen ainakin jonkun verran tietoa asiassa.