Liisa hymähti. Odottamisen taitoa hän nykyään harjoitteli hetki hetkeltä. Ja hän oli tehnyt sen ihmeellisen havainnon, että odottaminen tuntui vaikeammalta silloin, kun odotettu rannattomasta ja epämääräisestä etäisyydestä äkkiä siirtyi lähelle.
Sytykettä saanut toivo oli vaikeammasti hallittava kuin kituva. Hän oli tuntenut sen siitä asti, kun Malmilta kuuli paroonitar Silversköldin kuolemasta.
Alussa oli ollut toisin. Silloin hän ajatteli vain Berntiä ja tämän suurta surua. Hän tunsi sen omanaan. Hänkin koki omassa sisimmässään äidistä eroamisen kalvavinta tuskaa. Hän, äiditön, itki Berntin kanssa sen suuren hellyyden sammumista, josta hän itse ei ollut maistanut hiventäkään.
Mutta sitten kääntyivät ajatukset omaan kohtaloon.
Kuolema sekä sovitti että lähensi. Se, joka oli siirtymäisillään rajan toiselle puolelle, kävi usein jo täällä selvänäköisemmäksi tuolta toiselta puolelta virtaavasta valosta. Se mikä ennen oli tuntunut suuriarvoiselta ja painavalta, saattoi käydä mitättömän vähäarvoiseksi, samalla kun väheksytty kasvoi suuriarvoiseksi.
Milloin äiti olisi suostuvaisempi ainoan lapsensa hartaaseen pyyntöön kuin juuri, kuolinvuoteellaan? Eikö hänen sydäntään silloin pehmittäisi sekin ajatus, että äidin jättäessä oli sydänystävä tarpeellisempi kuin koskaan?
Väkijoukko myymäpöydän edustalla liikuskeli ja harveni. Muutamat ostajat olivat saaneet asiansa toimitetuksi ja antoivat tilaa toisille. Liisa työntäytyi lähemmä, sai ostoksensa tehdyksi ja kääntyi kiirehtävin askelin kotiinpäin.
— Vihdoinkin, tuli terävästi vanhan rouvan keinutuolista Liisan astuessa huoneeseen.
Sisar Amalia, joka käytti keppiä kulkiessaan ja joka aina uteli kaikkea, nousi paikaltaan, tulla kompuroi vastaan ja rupesi tunnustelevasti kuin uteleva lapsi hypistelemään Liisan tuomia tavaroita. — Tänne on tullut paketti sinullekin, sanoi hän ohimennen. — Se tuotiin vastikään.
Liisa ei vastannut. Hän teki selkoa ostoksistaan samalla kuin sisimmässään tuskastuneena päätti paketin olevan Malmilta.