Toisten seurassa hän kyllä oli valmis huomauttamaan Malmin hyvistä, arvonantoa ansaitsevista puolista, mutta jos vain jokin persoonallinen ystävyydenosoitus tuli vastaanotettavaksi, tuntui se vastenmieliseltä.
— Sinulle ei ainakaan kannata antaa mitään, pisteli Amalia täti ruokapöydässä. — Et ole edes vilaissutkaan pakettiisi.
— Vielähän minä tästä ennätän. — Liisa nielaisi viime suupalasensa ja nousi ottamaan pakettiaan.
Se oli Helsingistä lähetetty rautatiepaketti.
Hän vavahti. Kävi kuin voimakas sähkövirta hänen koko olemuksensa läpi.
Sormet eivät tarpeeksi nopeasti saaneet liestyneitä solmuja aukenemaan.
Silmä koetti tunkea läpi suojaavan kuoren. Ajatus aavisti.
Viimeinen solmu laukeni vihdoinkin. Kansi valahti syrjään. Suojaavat silkkipaperikuoret aukenivat kahisten.
Hän piteli kädessään suurta kimppua tummia, hehkuvan punaisia ruusuja.
Laatikon pohjalla hän näki kortin, johon oli kirjoitettu: Märchen
Elisabet.
Hän kätki kasvonsa kukkiin — syvälle kuin hautautuakseen niiden helmaan. Ruusujen tuoksu hyväili ja huumasi. Oli kuin kauan ikävöity rakkaus äkkiä olisi ympäröinyt häntä suurena, syleilyynsä tempaavana aaltona.
— Keneltä? tuli harvakseen ja painolla vanhan rouvan nurkasta.
Liisan pää kohosi. Voimakkaana lainehtivat tunteet väreilivät hänen kasvoillaan, mutta vastaus tuli empimättä ja tyynesti.