Vanha rouva ei vastannut. Mutta hän tarttui päättävästi saamaansa johtolankaan. Liisa oli umpimielinen. Hän oli tyynen tasaisella käytöksellään erehdyttävän levollisesti asettanut suhteensa Bernt Silversköldiin kuin kaiken maailman katseltavaksi. Ja kun vanha rouva itse kaiken aikaa oli ollut vakuutettu lähemmän suhteen mahdottomuudesta, oli hän työntänyt koko asian syrjään. Mutta nämä ruusut puhuivat.
Sisar Amalian keppi painui tasaisin kolahduksin permantoon. Hän kompuroi lähemmä hellaa katsoakseen eikö kahvipannusta saisi pientä lisätilkkaa herutetuksi. Pitäisihän sitä edes näin joulun alla saada runsaammin.
— Sinä olet iloinen kuin suuren perinnön saanut, — huomautti Emma
Sars katsoen kasvattiaan silmälasiensa alatse.
Liisa heläytti iloisen naurun. — Ilo perinnöstä, jota ei ole saatu, on kai sitä iloa, jota ei meiltä oteta pois, koska se ei perustu näihin näkyväisiin.
— Ai, ai, lapsi kulta, sinä sitä osaat nauraa! — Amalia herutteli pannua haikeana ajatellen sisar Emman heikkoutta käyttää kovin niukkaa mittaa kahville. Se ei näkynyt unohtuvan häneltä näin juhlienkaan alla.
— Niin, niin, mitäpä sitä tuossa iässä tietää suruista. — Amalia huokasi uudelleen.
— Ei sen enempää kuin kukkaset kasteesta ja vesihelmistä.
— Ei sinulta sanoja puutu. — Vanha rouva hymähti tyytyväisesti. Hänestä sanoissa oli kuin avain siihen aikaan, jota oli pidetty salassa häneltä, mutta jonne hän nyt oli päässyt vilkaisemaan. Ja jos Liisa todella — vastoin kaikkea luultavuutta — pääsisi kohoamaan paroonittaren arvoon, täytyisi hänelle antaa anteeksi paljon.
— Poroa, ei muuta kuin poroa. — Amalia laski pannun takaisin hellanreunalle ja kompuroi takaisin tuolilleen.
— Porostahan raha maksetaan. — Vanha rouva rupesi puhumaan Liisalle kaupungilla vielä toimitettavista asioista. — Älä unohda niitä talonmiehen tupakoita, huusi hän Liisan jo ollessa ovella. — Ota Miettiseltä. Siellä myydään alennuksella.